Ei ollut kulunut vielä täyttä vuottakaan siitä, kun Siina ilmestyi nuorison joukkoon, ennenkuin kaikki kylän nuorukaiset olivat ehdottomasti kiintyneet häneen. Eivät nuorten leikit ja kisat olleet mistään kotoisin, ellei Siina ollut joukossa. Sattuiko hän joskus jäämään niistä pois, tunsi jokainen nuori mies salaista kaipuuta sydämessään.
Kerran tuli toisesta pitäjästä eräs pulska, keikarimainen nuori mies käymään Lenulan pitäjässä. Hän oli hyvin itsetietoinen paremmuudestansa ja etevämmyydestänsä muiden nuorten miesten suhteen. Tämä tieto määräsi hänen käytöksensä muita kohtaan. Hän oli röyhkeä ja suulas puheissansa, eikä suinkaan kaikesti punninut sanojansa, olipa muiden mieli musta tai valkea.
Pyhäpäivä oli. Heti kylään tultuansa haki hän nuorison seuraa. Siellä oli hän suuna, päänä, eikä näyttänyt välittävän kenestäkään vähän vähääkään, hölisi ja lausui vain arvosteluita kaikista, mitä hänen päähänsä sattui pöllähtämään. Kylän nuoriso oli hämmästyksissään tuommoisesta käytöksestä. Salaperäisesti silmäilivät he toisiaan, ja jos jollakin oli toiselle jotakin sanomista, teki hän sen kuiskaamalla.
Joukossa oli tietysti Ritulan Siinakin. Kun keikari hänet huomasi, astui hän Siinan eteen.
»Äkkimakea sinä olet», sanoa mällisti hän Siinalle vasten silmiä vähääkään häikäilemättä.
Kalman kalpeaksi kävi Siina, ja kaikki muutkin hämmästyivät sanomattomiksi, vilkaisten toisiansa silmiin. Keikari käänteli vaan itseänsä pöyhkeänä kuin kukko rikkatunkiolla.
Kun ensimäinen hämmästys oli mennyt ohi, sanoi Siina hiljaisella sointuvalla äänellä:
»Miksikä te niin sanoitte? Sanokaa minkä tähden minä olen äkkimakea… Olkaa hyvä… Itsenikin olisi varsin hyvä tietää, minkä vuoksi minä olen äkkimakea…»
Tämän jälkeen lähti Siina notkein, hennoin askelin kävelemään keikarin edestä toisten luo.
»Kyllä on melkein hävytöntä tuolla tavalla esiintyä, semminkin nuorta neitosta kohtaan», sanoi joku kylän pojista.