Hankoon tultuamme, kun minun piti nousta laivaan, oli hän aivan peräti epätoivoinen. Hän vanui minuun lujasti kiinni ja itki niin kovin sydämensä pohjasta, että luuli hänet siihen paikkaan nääntyvän. Kun laivankello soi kolmannen kerran, täytyi minun väkisin irroittaa itseni hänestä ja kiirehtiä laivaan. Siihen hän jäi laiturille itkemään ja niinkauvan kuin voin nähdä katsoin, kuinka hän epätoivoisena ja kumartuneena itki, painaen kasvojansa nenäliinaansa vasten. Laiva riensi kuitenkin yhä eteenpäin ja eroitti meidät toisistamme.
Kovin oli minunkin sydämeni täysi eronhetken tähden, ja maailma kaikkine rikkauksineen ei tuntunut miltään. Itsekseni istuin vaan jossain nurkassa ja ehtimiseen pyhiskelin silmistäni valuneita kyyneliä. Ei maistanut ruoka eikä juoma, ja kahteen vuorokauteen en voinut silmiäni ummistaa. Luonto vaatii kuitenkin velkansa ja vihdoin sain virkistävää unta, ja niin vähitellen voin ruveta ravintoakin ottamaan.
Suuremmitta seikkailuitta pääsin Amerikkaan. Oitis sain siellä edullisen työpaikan, ja heti kirjoitin kotiin vaimolleni onnellisesta matkastani ja hyvästä työpaikastani. Samalla koetin lohduttaa ja vakuuttaa häntä, että kyllä meidät Jumala vielä yhteen auttaa.
Ahkerasti tein siellä työtä ja säästin. Kun oli hyvät palkat, tuntuikin rahoja karttuvan hyvästi, ja tämä innostutti minua niin, että vähitellen voin unhottaa suruni.
Olin ollut Amerikassa noin pari vuotta. Menin eräänä iltana Floridassa merimieskirkkoon, jossa silloin pidettiin suomalainen Jumalanpalvelus. Sinne menollani oli kahdenkinlainen syy: menin sinne tuntemaan Jumalan sanaa omalla rakkaalla suomenkielellä, jota täällä niin harvoin saa kuulla, ja toinen tarkoitukseni oli, että ehkäpä tapaisin siellä jonkun tutun merimiehen, jolta saisi tietoja rakkaasta kotimaasta.
Mutta kuinka hämmästyinkään, kun Kalle K. oli myöskin siellä! Jos hän ennen oli kuihtuneen ja kurjan näköinen, niin nyt hän vasta kurjaakin kurjemmalta näytti. Hän oli niin kuihtunut, ettei hänestä ollut jälellä muuta kuin pelkkä varjo. Hänen vartalonsa oli käpristynyt käpräksi kuin kysymysmerkki, ja täysi työ näytti hänellä olevan, jotta hän voi pysyä pystyssä. Tukka ja parta olivat siivoamatta, vaatteet epäjärjestyksessä ja semmoisenaan näytti hän siltä, kuin joku villi-ihminen olisi tullut muitten ihmisien sekaan.
Hän ei näyttänyt ensinkään huomaavan minua. Menin hänen luokseen ja laskin hiljaa käteni hänen olkapäälleen, samassa sanoin hyvänpäivän.
Hän kääntyi minuun päin ja katsoa töllisteli, niinkuin jotain aivan tuntematonta ihmistä.
"Kuka te olette, joka minut tunnette?" kysyi hän ihmetellen.
"Mitä, etkö tunne vanhaa ystävääsi Riston Mattia?"