"No, johan nyt ihmettä! Luulin, ettei minua täällä kukaan tunne ja että saan yksinäni raskasta murhettani kantaa," sanoi hän surumielisesti ja välinpitämättömästi.
Minä en ruvennut hänelle mitään puhumaan, enkä kyselemään, kehoitin vaan häntä lähtemään asuntooni, joka ei ollut perin kaukana. Hän suostuikin siihen mielellään ja alkoi kanssani kävellä horjua. En ruvennut asunnossanikaan heti häneltä mitään utelemaan, toimitin vaan hänelle ruokaa ja sitten lepoa. Tosin ei hän paljon syönyt, mutta vähän kuitenkin; ja se näytti virkistävän häntä.
Aamulla noustuaan hän näytti hyväsestään virkistyneemmältä, ja nyt rupesin häneltä kyselemään kotipuolen asioita.
"Noh, mitenkä sinun asiasi, ystävä hyvä, nyt ovat?" kysyin aluksi.
"Huonosti, niinkuin näet, paljon huonommasti kuin koskaan ennen. Olen nyt mennyt mies," sanoi hän synkästi.
"Mitenkä sinun sen ihailemasi Marin kanssa on käynyt?"
"Se asiahan minut onkin peräti murtanut. Kun menin hänelle tunteitani ja aikeitani ilmoittamaan, työnti hän minut inholla luotansa pois," sanoi hän.
"Mitä hän sinulle sanoi?" kysyin.
"Hän sanoi: 'Luuletko minua niin halpasieluiseksi ihmiseksi, että uskallat minulta tulla tuommoisia kyselemään?' vastasi hän. 'Noo — noo enhän toki, mutta jos minä jäisin leskeksi!' änkytin minä hätäpäissäni ja tuskissani.
"'Vaikka jäisit kymmenen kertaa leskeksi, en antaisi kuitenkaan tuommoiselle miehelle mitään arvoa, sillä sinä olet huonosti ja tunnottomasti kohdellut vaimoasi ja saattanut hänet kuoleman partaalle. Nainut mies, tuommoinen kurja raukka! — ilkeää tulla minulle tuommoisia puhumaan. — — Häpeä toki vähäsenkään — hyi!' sanoi hän ja käänsi halveksien selkänsä minulle ja meni tiehensä," selitteli Kalle.