Tykyttävin sydämin astuimme nyt huoneesen.
Vaimo näytti hämmästyvän miesten tulosta. Vuoroin toista, vuoroin toista vilkasi hän meitä silmiin, eikä näyttänyt kumpaakaan tuntevan.
Kalle huomasi kohta, että vaimonsa oli hänen poissaolonsa ajalla paljon vahvistunut ja voimistunut, jopa niin paljon, että oli melkein entisellään.
"En suinkaan minä tunne vieraita? Tehkää niin hyvin ja istukaa!" sanoi emäntä taasenkin vilkaisten vieraita silmiin.
Minä tottelinkin heti kehoitusta, mutta Kalle ei hievahtanut paikaltakaan.
Seurasi äänettömyys.
"Alma!" virkahti Kalle nyt. Mutta tuo ääni tuntui niin toivottomalta, niin rukoilevalta ja valittavalta, kuin tuohon sanaan olisi sulkeutunut murtuneen miehen vuosikausia kestänyt katumus ja itsesyytös.
Alma säpsähti. Loi sitten terävästi silmänsä Kalleen. Veri syöksi hänen kasvoilleen ja suusta pääsi huudahdus:
"Kalle!"
Alma horjui ja kiirehti peremmäksi huonetta. Valahti siellä tuolille istumaan ja kalpeni.