"Jos minä vielä tuon tilkan maistaisin", sanoi Matti ja kukisti loputkin pullosta leveään suuhunsa.
Siinä he sitten hyvinä ystävinä haastelivat iloisesti keskenänsä hyvän aikaa; oli niinkuin ei heidän välillänsä olisi mitään tapahtunut. Koko tuon näytelmän ajalla ei Matti ottanut raskasta pajalaukkuansa pois selästään.
Olisi luullut Matin tulleen humalaan noin ankarasta ryypystä, mutta ei niistä mitään. Kun hän nousi ylös ja lähti maantietä myöten astelemaan uutta työpaikkaansa kohden, oli hän niin vakava liitteissään, ett'ei hänen olisi luullut koskaan viinaa nähneenkään. — — —
Eräänä kertana oli Matti menossa erääsen pitäjääsen alasin-töihinsä. Kevätjolste oli ja hänellä oli pari penikulmanen taloton taival edellänsä. Mutta tietä ei ollut, kuin pahanpäivänen metsäpolku. Päästyänsä puoliväliin matkaansa erääsen synkkään korpeen, jossa oli useampia pieniä sydänmaan lampia, oli polussa pitkänlainen ojelmus. Yht'äkkiä töytää metsästä iso karhu polulle. Oitis huomaa peto Matin, nousee kahdelle jalalle ja karjahtaa kovasti. Peto oli Matista noin parinkymmenen sylen päässä.
Olisi luullut Matin tyrmistyvän pahanpäiväiseksi, mutta hänpä ei ollutkaan hätäpoikia; senverran tuo outo näky vaikutti häneen, että hänkin seisahtui.
Pitkiä miettimisen aikoja ei ollut sillä Matti huomasi, että karhu varustelee hyökkäykseen. Puukko vilahti hänen mieleensä, mutta sen hän hylkäsi aivan pian, koska katsoi sen liian kehnoksi aseeksi. Nyt riepsahutti hän tuon pajalaukkunsa silmänräpäyksessä pois selästään, jota hän ei ennen koskaan taipalilla käydessään ollut tehnyt. Pikasesti sieppasi hän tuon ankaran paljansa laukusta vahvoihin kouriinsa ja niin varustettuna alkoi hän astella karhua kohden. Kun tämä näki Matin aikeet, hyökkäsi peto Mattia kohden ja karjui kauheasti. Palja ojossa odotti hän karhun tuloa ja pianpa se olikin ulottuvissa. Kun peto tuli ulottuviin, viuhahti Matin palja ilmassa ja karhu sai otsaansa semmoisen mällin, ett'ei se muuta tarvinnutkaan.
Mutta kun Matin aseessa oli lyhkänen varsi, jolla ei ylettynyt taaemma, lyömään, oli karhu jo niin likellä, että hän ennätti kopata kiinni Mattia vasemmasta reidestä. Ja vaikk'ei karhu ollut ehtinytkään kovin syvälle kynsiänsä iskemään, oli se kuitenkin jo vähän saanut kouristetuksi ihoonkin kiinni. Tämän tähden karhu kaatua rojahtaessaan vei mennessään pienen palasen Matin reidestä; housuista ja noista moninkertaisista takeista vei se isoja kaistaleita.
Kun karhu makasi hengetönnä, rupesi Matti tarkastelemaan reittänsä. Muita voitehia hänellä ei tuohon, hänen mielestään niin vähäpätöiseen, vammaan ollut, mutta olipa hänellä mukanaan tuo, häntä aina palveleva, mahtava piippu. Heti otti hän sen esille, väänsi ruuvillisen varren irti kopasta ja rupesi tarkastelemaan koppaan rakennettua öljysäiliötä, ett'eikö sinne ajan pitkään olisi valunut tuota mainiota ja tehosaa lääkettä.
Tällä välin oli haava ruvennut kovasti vuotamaan. Matin täytyi riisua housut jaloistaan ja ruveta kylmällä vedellä jäähdyttämään koko jalkaansa ja pesemään sitä verestä puhtaaksi; pian tyrehtyikin verenjuoksu. Sitten otti hän piipunöljyä leveän kämmenensä kouruun, loppasi sen haavaansa ja hierusteli sillä kipeänsä ylt'yleensä. Tuota tehdessään, meni Matin naama vähän vinoon, mutta kelpo voiteen tulikin tehdä juuri tuommoisen kirvelevän vaikutuksen, jos mieli siitä jotakin hyötyä olla; ja Mattimme oli sangen tyytyväinen. Sitten levitti hän kukkarostaan sormen paksusti tupakan rouheita haavansa päälle, otti huivin kaulastaan ja sitoi sillä haavan voiteineen kiinni.
Kun seppä oli saanut tämän kirurgillisen toimensa tehdyksi, nokkasi hän pajalaukkunsa selkäänsä ja alkoi tallustella takaisinpäin. Hän ei uskaltanut tuota laukkuansa, joka oli hänelle niin välttämätön, heittää metsään. Hänen vaimonsa säikähti kovin, kun Matti niin äkkiarvaamatta palasi kotiin.