"Hyvä Jumala! mikä sinulle nyt on tullut, kun näin pian palasit kotiin ja olet noin verissäkin?" kysyi vaimo hätäisesti.
"Ole aivan huoletta, ei minulle mitään vahingollista, eikä pahaa ole tapahtunut; metsän kiivas tuli vaan vastaani ja raapasi vähän vasempaa reittäni", sanoi Matti tyynesti.
"Mitä sinä sanot, minkälainen se semmoinen metsän kiivas on, joka sinuakin raapii?" kyseli vaimo.
"Mitä sinä noita joutavia utelet? Keitähän minulle vaan kahvi ja laita jotakin syömistä", sanoi Matti tavallisella salaperäisyydellänsä.
"Jos lienee haavasi pahakin, kun vaatteesi ovat noin verissä; eikö se pitäisi sitoa ja korjata", hätäili emäntä yhä.
"Ei se tarvitse mitään sitomisia ja korjauksia, sillä se on kyllin hyvästi sidottu", sanoi vaan Matti.
Sen päivän ja yön Matti kuitenkin makaili, mutta seuraavana aamuna oli hän jo varhain ylhäällä; hän puki päälleen, söi kelpo aamiaisen ja lähti ulos, luotuista sanaakaan vaimollensa virkkamatta. Kovin levottomaksi kävi vaimo, kun mies katosi teille tietämättömille, eikä osanuut aavistaakaan, minne hän joutui; huolta lisäsi vielä sekin, kun Matti oli haavoitettuna ehkäpä pahastikin, vaikk'ei hän sitä tahtonut ilmoittaa. Pajalaukkukin oli tuossa nurkassa; siis ei hän ollut mennyt pajatöillekään.
Iltapäivällä ajoi eräs hevosmies sepän pihalle. Heti töytäsi emäntä kartanolle kyselemään, eikö hän tietäsi Matista mitään. Mutta suuresti hämmästyi hän, kun reessä maata rötkötti iso karhu. Samassa tuli Mattikin pihalle, vähän nilkuttaen.
"Herra siunatkoon! mikä otus tuossa reessä on!?" huudahti emäntä kauhistuksissaan.
"Siinähän on nyt se metsän kiivas, joka eilen minua reidestä raapasi", sanoi Matti levollisesti.