Kun aikaa kului, alkoivat pojatkin vähitellen vanhempiansa työssä auttaa, ja heidän miehiksi tultua kävi työ Lampelassa moninkerroin voimakkaammasti. Toinen tuparakennus rakennettiin, ja nyt Lampela näytti oikein talolta.
Jukke oli iloinen ja hilpeäluontoinen, jotavastoin Jakke oli hidas ja jörömäinen. Ennenkuin Jukke oli vielä täyttänyt kahtakymmentäänkään, nai hän jo. Hyväpä oli, että oli jo huoneita, mihin tuoda uusi muori. Jakke ei näyttänyt tietävän koko naimajutuista niin mitään. Olla murjosteli vaan yksinään, eikä näyttänyt kaipaavan mitään seuraa.
Nyt sattui se surullinen tapaus, että isä Juho kuoli, vaikkei ollut vielä täyttänyt viittäkymmentänsäkään. Se tuotti perheesen sanomattoman surun; mutta minkäpäs sille teki; kuolema on kuolema, jolle ei kukaan mitään mahda. Hän nääntyi ankaran taistelun uhrina.
Niinä aikoina oli Lampela jo omistaan toimeentuleva talo.
Niin sitä täytyi elää eteenpäin, ja yksistäneuvoin tehdä myllättiin työtä ja Lampela yhä vaan vaurastui.
Jukella oli useampia lapsia ja niistä vanhimmat jo työkelpoisia. Jakke se vaan yksinäisenä ja vähäpuheisena olla nyhjersi, niinkuin ennenkin.
Näin ollen olisi ollut kylläkin hyvin, mutta tuo Kaini, joka jo kauvan sitten turmeli veljesten välin, pakkausi turmelemaan näitäkin veljeksiä. Juken emännän mieleen kantoi, että he tekevät työtä aivan suotta aikojaan Jaken eduksi, hänellä kun ei ole kuin yksi mies puoleltaan talon työssä, ja heitä on niin monta, ja yhtä kaikki Jakke saa niin ison osan talosta kuin hekin.
Jukke koki kaikintavoin torjua eukkonsa mielipiteitä.
"Onhan Jakke ahkera ja kunnollinen työmies, ja hän tekee työtä niinpaljon kuin me kaikki yhteensä", selitteli Jukke.
"Mitä sitten. Mutta kun meidän vanhimmat lapset jo yrittelevat työntekoon ja toiset pian joutuvat, ei silloin Jaken työnteko paljoa merkitse", liverteli eukko.