Kuinka se lienee niin ollut, mutta viimein rupesi Jukkekin samalla tavalla ajattelemaan.
Kun nämät hommat tulivat kyläläisille tiedoksi, kokivat hekin kaikella tavalla ehkäistä heidän erotuumiaan. He kokivat selitellä, kuinka paljon hyödyllisempi heidän olisi yhdessä elää, kuin että jakaantuisivat, sillä eihän heidän taloutensa ole vielä niin pätevä, että siinä olisi varaa jakaantua. Mutta mikään ei auttanut, he panivat vaan jaon toimeen.
Kun Jakke sai kuulla nuot hommat, koetti hän pyydellä, että hän saisi elää ja olla yhdessä; kyllä hän kokisi tehdä työtä ja eihän hän ole koskaan jakoa tahtonut, eikä ollut tyytymätön elämäänsä. Mutta ei sekään auttanut; Jakke työnnettiin vaan ypö-yksinään erilleen.
Jakke tuli nyt kovin murheelliseksi; useampaan vuorokauteen ei hän kyennyt mihinkään toimeen.
Veljesten äiti ei ollut vielä kovinkaan vanha, olihan vaan puolivälissä viittäkymmentä. Hänen kävi Jaken yksinäinen tila kovin sääliksi. Oitis rupesi hän Jaken taloutta hoitamaan. Tästä virkistyi Jakke, niin että hän rupesi taas työtä tekemään, ja elämä kävi hänelle semmoiseksi kuin ei olisi mitään tapahtunut.
Tämmöisissä oloissa kului aikaa melkein kymmenkunnan vuotta. Eräänä iltana kun Jakke tuli työstä kotiin, alkoi äiti Jaken kanssa haastella.
"Oletko sinä ajatellut elämääsi eteenpäin ensinkään?" sanoi äiti.
"Mitäpä minä siitä ajattelisin", sanoi Jakke.
"Ajatteles nyt. Talo ei tule emännättä aikaan. Oletkos sitä ajatellut?" huomautti äiti.
"Onhan minulla äiti, mitä minä semmoisista huolehtisin", tuumaili
Jakke.