"Enhän tokikaan; milläs sitten Rusko kärpäsiä huiskisi tulevana kesänä — — —. Kyllä minä jouhia saan, kun ma käyn ensipyhänä kirkolla", vakuutteli emäntä.
Kun hän kirkolta palasi, oli hänellä aika kääry jouhia mukanaan. Pian olivat ne punotut ansoiksi ja viritetytkin metsään.
Nyt rupesi tulemaan lintuja niin paljon, että emännän täytyi kaksikin kertaa yhdellä hakukerralla kantaa niitä kotiinsa. Hän ei ollut tietää mihin niitä panna. Pienempien lintujen lihoja kantoi hän usein Jukenkin kotiin, eikä ollut tietävinäänkään heidän ylönkatseestaan ja nurjamielisyydestään. Tällä tavoin ehtimiseen osoittaen naapureilleen ystävällistä mielialaansa, voitti hän vähitellen heidän nurjamielisyytensä ja ennen pitkää tuli heistä hyvät ystävät.
Höyheniä ei hän missään tapauksessa antanut pois, vaan tarkasti säilytti ne siltä varalta, että hän tekee niistä sekä pienempiä että isompia höyhenpatjoja; ainoastaan silloin kuin hän möi linnut kokonaisinaan, menivät höyhenetkin. Syksympänä kantoi hän kontilla lintuja kirkonkylän kauppiaille, jotka niitä halukkaasti ostivat ja niillä sai hän sievoset rahat; mutta isoimmat linnut ne yhä vaan pääsivät aitanorsille.
Eräänä iltana syksympänä sanoi Jakke: "Voi, kun kirkkoherran kesäsaatavatkin ovat vielä maksamatta!"
"No, sinä nyt olet aikahinen; kylläkai talvivientikin on vielä maksamatta", sanoi emäntä.
"Mitenkä se on äiti, tulikohan nekään maksetuksi?" sanoi Jakke ja katsoi äitiään hartaasti silmiin.
"Enpä oikein muista; tuskinpa niitä on maksettu", sanoi mummo.
"Senhän minä arvasinkin; te olette oikein aikaansaamattomia nuhjuksia", sanoi emäntä vähän kärsimättömästi ja meni asioihinsa.
Sitten ei puhuttu enään koko asiasta mitään.