"Mitä sinä siinä töpistelet ja heristelet ja kuitenkin heität hyvät aikeesi siihen?" sanoi emäntä, samassa vanuen Jakkeen kiinni, ja hän nujuutti ja myllyytti miestään niin että sääret virveliä huusivat. Jakke parka nauroi niin että oli siihen katketa. Kenties oli se Jakelle ensimäinen sydämellinen nauru koko elämässään.
"Enkö minä sinulle, mokoma, jo ennakolta sanonut, että tältä tytöltä käypi laatuun vaikka minkälainen työ."
"Mutta nyt meiltä loppuu tuoreen lihan syönnit", sanoi Jakke eräänä iltana.
"Miksikä niin?"
"Onhan nyt jo lumi maassa, ettei enään voi lintuja pyytää."
"Ei siinä ole mitään perää. Jahka ma tässä saan jotakin loma-aikaa menen metsään laittamaan katoksia kuusten juurille, ja kun enemmän lunta tulee, viritän jänislankoja niin kyllä tuoretta lihaa piisaa", vakuutteli emäntä.
Sanottu ja tehty. Emäntä meni kun menikin metsään, laitti sinne katoksia puiden juurille, ja kun lunta tuli enemmän, viritteli hän jänispoluille surmasilmukoita. Aatoksissaan hän piti ansain alla marjaisia puolanmarjanvarsia ja piti katosten alustat lumesta puhtaina. Niihin linnut mielellään menivät ruokaansa hakemaan, vaikka saivatkin siellä usein surmansa. Olipa soma katsoa, kun emäntä puki Jaken takin päällensä, köytti sen vyötäisistään kiinni, pisti kirvesnalkin vyönsä alle, hyppäsi suksille ja alkoi mennä vilistää metsään. Mutta sieltä palatessaan oli hänellä useinkin metsoa, koppeloa, teertä ja valkoista karvajalka-metsikanaa ja jänis tai parikin kontissa. Niillä retkillään ei hän viipynyt parin tiiman päälle, ja pian hän taas joutui muihin asioihin.
Pitkät talviset iltapuhteet alkoivat lähestyä. Emäntä loukutti kesällä kasvaneet hamput ja laitti mummon niitä kehräämään. Itse hän laittoi verkonkudelman ja alkoi pitkinä puhteina pistellä verkkoa.
"Mitähän sinä luulet tuolla tekeväsi?" kysyi Jakke.
"Tietysti minä pyydän kaloja", sanoi emäntä avonaisesti.