"Tämän piipun omistaja on teidän — vävynne, Tinttalan Jaakko", sanoi renki.
"Häh — mitä? Mitä sanot — mistä olet sen tiedon saanut?" sanoi Mauno hätäisesti ja syöksähti seisoalleen.
Ei ukkoisen isku olisi paremmin vaikuttanut Maunoon, kuin tuo uutinen. Hänen suustaan putosi piippu lattialle ja tuo vahva mies, sekä luonneltaan että ruumiiltaan, vapisi yhtenä tytinänä.
"Tinttalan Johanna rupesi tätä, heti nähtyään, puhuttelemaan isäntänsä piipuksi, jonka hän kuuluu kadottaneen joitakuita vuosia takaperin", sanoi renki.
Mauno oli tuokion vaiti. Sitten kääntyi hän renkiin päin ja sanoi hänelle puoliksi tukehtuneella, värisevällä äänellä: "anna piippu tänne ja jätä minut rauhaan. Sopivassa tilaisuudessa tahdon sinulle palkita tämän tiedon". Renki lähti.
Mitä lieneekään Mauno ajatellut yksin kamariinsa jäätyänsä? Sitä ei tietty. Mutta luultavasti riehuivat monenlaiset tunteet nyt tuossa jäykässä rinnassa. Kenties oli tuo vahva luonto ensikerran horjumaisillansa, jota se ei ollut vielä koskaan ennen tehnyt; senpä saamme nähdä.
Tovin aikaa kuului kamarista kiireitä askeleita; arvattavasti asteli siellä Mauno edestakaisin ja mietti. Talvi oli. Ei kuitenkaan kauvan viipynyt, ennenkuin emäntä sai käskyn tulla Maunon kammariin. Emäntä, aina tottunut miestään tottelemaan kaikissa, tuli. Hän säikähti kovin, nähdessänsä Maunon niin oudon näköisenä ja kalpeana.
"Pane vaatetta päällesi!" sanoi Mauno niin hiljaisella ja siveällä äänellä, että emäntää oikein kummastutti.
"Mitä sinä nyt mietit, Mauno?" kysyi emäntä ja katsoi häntä niin lempeästi silmiin.
"Käymme yhdessä vähän kylässä", sanoi Mauno umpinaisesti.