Jaakon ja Marin ottotyttö oli kasvanut ja kehittynyt aika-ihmiseksi. Hänen nimeään ei ole tullut koskaan mainituksi. Johanna oli hänen nimensä, ja hän rakasti Jaakkoa ja Maria, niinkuin isäänsä ja äitiänsä, ja heidän lapsiansa niinkuin omia veljiänsä ja sisariansa; Jaakko ja Mari pitivät ja kohtelivat Johannaa niinkuin omaa lastansa, ja hän rupesi saamaan yleistä kunnioitusta kauneutensa ja siveytensä vuoksi.
Eräänä pyhä-iltana oli Johanna kylässä. Nuoret olivat kokoontuneet erääsen taloon, iltaansa viettämään kaikenlaisilla nuorten leikeillä. Johannakin oli siellä. Eräs poika rupesi panemaan piippuunsa, ja kun hän sen sai tehdyksi, istui kenossa selin polttamaan.
"Mistä sinä olet meidän isännän piipun saanut?" kysyi Johanna äkkiä itseään liki istuvalta tupakan polttajalta.
"Tiedätkö varmaan, että tämä piippu on teidän isännän?" kysyi poika hämmästyneenä.
"Aivan varmaan tuo on sama piippu, jonka meidän isäntä kadotti joitakuita vuosia takaperin, kylässä käydessään, sen tunnen aivan varmaan", sanoi Johanna.
Kukaan ei heistä tietänyt tuon piippujutun merkitystä, ei Johannakaan muuta kuin että se oli heidän isännältä moniaita vuosia sitten kadonnut piippu, sillä hän ei ollut kuullut puhuttavan kotonaan koko piipusta muuta kuin sen, että Jaakko oli puhunut eräänä kertana, että hän pudotti kylämatkalla piippunsa. Mutta tuo, joka piippua nykyään viljeli, ymmärsi tarkoin mikä merkitys tuolla piipulla oli, ja hän pisti piipun lakkariinsa ja vetäysi ulos.
Asia on itsestänsä selvä ja yksinkertainen. Kun Mauno oli monta vuotta hakenut omistajaa tuolle piipulle eikä ollut sitä löytänyt, oli hän heittänyt kaiken toivonsakin. Hän oli antanut piipun rengillensä, kun hän oli sitä pyytänyt, ja renki sitten poltteli sillä tupakkaa kylissäkin käydessään. "Mitäpä minä hänellä teen, kosk'ei sille löydy omistajaa", oli Mauno sanonut piippua antaessaan.
Siis se oli Mäkelän renki, jolla piippu nykyään oli. Heti kun hän kuuli kuka piipun omistaja oli, lähti hän kotiansa. Hän meni suorastaan Maunon kamariin. Mauno oli ajatuksiinsa vaipuneen näköinen, eikä ollut huomaavinaan renkinsä tuloa, imeskeli vaan harvakseen omaa piippuansa.
"Minäpä tiedän, isäntä, kenen tämä piippu on", sanoi renki samassa ojentaen Maunolle nähtäväksi kysymyksessä olevan piipun.
"No, annapas kuulla!" sanoi Mauno ja oikasi itsensä suoraksi.