Nöyränä ja katuvaisena teki Jaakko taas työtä kotiin päästyään. Alituisesti muistaen omaa heikkouttaan ja horjuvaisuuttaan, rupesi hän aina enemmän ja enemmän näkemään, mikä kallis ja verratoin aarre hänellä vaimossaan on. Hän tunsi, että hän olisi tuhat kertaa sortunut elämän taisteloissa, jos ei hänen vaimonsa olisi alttiiksi-antavaisella uhrauksellaan häntä alati tukenut, lohduttanut ja pystyssä pitänyt. Suurella sydämen kivulla havaitsi Jaakko, kuinka kasvatuksessa juurtuneet helmasynnit ovat vaikeat vieroittaa ja kuinka ne uusissa muodoissa, uusilla keinoilla ja uusilla voimilla ryntäävät esille ja uusilla pauloilla kietovat lankeemukseen. Vaikk'ei Jaakko ollut koskaan ollut paha Marille, kaukana siitä, sillä hän oli häntä kunnioittanut kaikella kunnioituksella ja rakastanut kaikella aviollisella rakkaudella, kaksinkertaisella kunnioituksella kunnioitti ja rakasti hän nyt jaloa vaimoaan; ja eipä Marilla ollut yhtään syytä halveksua tuolla kaupunki-matkalla saatuja — morsiuslahjojaan. Vaikk'ei se ollut sen parempi lahja, kuin lankeemus alinomaisessa elämän taistelussa, oli se kuitenkin kantanut kauniita hedelmiä: Jaakko ei ollut langennut vajotakseen, vaan — noustakseen. Hän oli tullut tuntemaan vihollisen voiman ja kavaluuden, ja hän rupesi vaarilla pitämään sekä vihollistansa että omaa itseään; ja nöyrä, katuvainen valvominen oli sen hedelmänä; siis se lankeemus oli opiksi eikä paatumiseksi, palaamiseksi eikä eksymiseksi. — Jospa kaikki lankeamiset vaikuttaisivat samoin! Niin, niin — jospa.
Kaksinkertaisella innolla, kaksinkertaisilla voimilla ja kaksinkertaisilla toimilla teki ja teetti Jaakko nyt työtä. Ja huomasivatpa he, kuinka viisaasti Jumala teki, kun sanoi ihmiselle syntiin lankeemisen jälkeen: "otsas hiessä pitää sinun leipää syömän", sillä juuri tuo työ voipi paljon ihmisen intohimoja ja syntiin lankeemisessa tulleita paheita hillitä ja kuolettaa.
Niin kului taas joku vuosi. Toisenlaiset olivat nyt Vuorentaustan tienoot, kuin silloin, kun Jaakko tuli sinne taloa tekemään. Avaroita viljavainioita oli ylt'ympäri kartanon, jotka lainehtivat rehottavassa laihossa. Toisenlainen oli nyt metsälammen rämekin, sillä se paistoi saven sekoituksen vuoksi valkealta kuin harmahtava hattu ja rehoittava nurmitähkiö ja hiirenhäntä-heinät uhkeina huojuivat sinne tänne, hiljaisen tuulen käydessä, ja toinen osa oli lainehtivassa laihossa. Rakennuksen takana oli vähäinen kasvitarha, puistoineen ja Metsälammelle menevän tien kahta puolta oli puu-istutuksia. Tuo ennen niin hetteinen ja ruma Metsälampi, ruman ja vetelän suon keskessä, oli muuttunut ihanaksi peilikirkkaaksi silmäksi hymyävän ja rehoittavan viljavainion keskellä, ja ylpeät kasvit kuvastelivat ympäri rantoja sen tyynessä pinnassa. Aitassa ja salvoissa oli viljaa vankasti ja mylvivä, lihava karja oli melkoisesti yhä lisääntynyt. Vankka oli jo Tinttalan uudistalo, ja tuon vankkuuden perustuksena oli asukasten oikeaan paikkaan tehty, ahkera työ ja tuo savipohjainen Metsälammen räme. Jaakko oli oikein arvannut.
Niin teki ja toimi Jaakko, koettaen unhottaa rikostansa, ja se unohtuikin osittain, sillä hän löysi sydämellensä levon, ja parempaa perheenisää, kuin Jaakko oli, ei olisi voinut löytää kenestäkään, ulkonaisesti hurskaastakaan miehestä. Mitä hyvää olisi siitä ollut, jos Jaakko olisi sortunut? Ja sortunut hän olisikin, jos ei hänellä olisi ollut armahtavaista sydäntä ja lempeää kättä tukenansa. — Marikin oli arvannut oikein, sanoessaan tuntevansa Jaakon paremmin kuin hän itse, ja ennustaessaan, että Jaakosta vielä nytkin mies tulee.
Unohtua alkoi kyläläisienkin mielestä tuo Jaakon viimeinen lankeemus, sillä hän oli työllä ja totuudella osoittanut, että hän voi sovittaa rikoksensa ja olla mies. Mäkelän Mauno ei vaan voinut unhottaa Jaakon viimeistä roimetta. Hänelle oli puhuttu Jaakon ja Marin keskinäisestä hyvästä sovusta ja heidän nopeasta vaurastumisestaan, aineelliselta kannalta katsoen, ja hänelle yritettiin usein puhumaan tuosta ihmeellisestä käänteestä, mutta Mauno ei kärsinyt sanaakaan siitä puhuttavan, närkästymättä ja inhoaan osoittamatta. Eikä hänen nähty koskaan enään olevan ajatuksiinsa vaipuneena, eikä sanovan: "jos, jos".
Marttalan Matti iloitsi sydämestään, kun näki että tuo Maunon ja Jaakon välillä oleva juopa oli suuressa määrässä isonnut. Hän oli isossa määrässä voittanut tarkoituksensa, kavaloilla vehkeillänsä, mutta toivottuun päämäärään eivät ne vieneet, sillä ei hän saanut Jaakkoa lankeamaan nousemattomaksi.
Tuon puoliksi onnistuneen tarkoituksensakin nojalla nosti Matti päätään korkeammalle. Hän luuli ajan itsestään pois pesneen tuon saastan, jonka rosvojuttu oli häneen iskenyt, mutta niin ei ollut. Hän teetteli ystävyyttä Mäkelän Maunon kanssa ja viimein hän rohkeni varovasti Maunolle ilmoittaa olevansa se, joka hänen rosvojen kynsistä pelasti! Silloin loppui Maunon kärsivällisyys.
"Hävytöin, huutitoin valehtelia, rosvojen pesä! Mene silmieni edestä", sanoi Mauno tuimasti, nousten samassa kiireesti ylös.
Matti ymmärsi nuo sanat ja tuon liikkeen ja hän lähti.
"Melkein hävyttömäksi ihminen saattaa tulla. Jos hän olisi pelastajani, olisi hän jo aikaa omistanut tuon aina tarjolla olevan piipun; sitä hän ei ole arvannut omistaa, sillä se ei ole hänen. Muutoin ei hän olisi kyennyt minua pelastamaan, kenties ei hän olisi sitä tahtonutkaan. Kaikissa suhteissa täytyy pelastajan olla Mattia paremman miehen", kuultiin Maunon sanovan Matin mentyä.