"Et sinä, poika-rukka, taida koskaan nähdä Mäkelän vaaria ja mummoa", sanoi Jaakko surullisesti. Hän lakkasi poikaa kiikuttamasta ja ajatuksiinsa vaipuneena siljoitteli hän pojan kihara-tukkaa.
Tuo keskustelu isän ja pojan välillä tapahtui juuri siinä tuokiossa, jona vieraat seisahtuivat ovipieleen.
Ensi silmäyksellä tupaan tultuansa huomasi Mäkelän emäntä, missä kylässä nyt ollaan. Vaikka hän seisoi Maunon rinnalla ja oivalsi hyvin kyllä, minkälaista käytöstä hän vaatii, pääsi häneltä kuitenkin heikko tuskan huudahdus; äidin sydän kuohahti pakolla opetetun rajan ylitse.
"Keitä vieraat ovat? Mikä teitä vaivaa?" sanoi Mari ja syöksähti vierasten tykö, ensin varovasti irroittaen lapset itsestänsä.
Kun Mari oli tarkemmin silmännyt vieraita, astui hän nopein askelin takaperin ja huudahti: "Herra Jumala! — Isä ja äiti!"
Nyt astui Mauno keskelle lattiaa: "Jaakko ja Mari! tahtoisin jotain haastella teille. Viekää minut kamariinne!" sanoi hän.
Sitten lähtivät he kamariin ja Mauno viittasi vaimolleen, että hänkin tulisi, ja vaimo tuli.
Nyt oli tuskan ja odotuksen aika, sillä kukaan ei tietänyt mitä nyt tapahtuisi. Kullakin heistä oli ajatuksissa muinaiset muistot, muistot menneistä ajoista, tapahtumista ja asioista, ja nuot muistot herättivät heissä monenkaltaisia tunteita, jotka myrskyinä kiitivät itsekunkin sielun läpitse. Siihen sitten vielä lisäksi tuommoinen äkkinäinen ja odottamatoin kohtaus, niin pitkän ja monta tuskallista hetkeä aikaan saaneen ajan perästä. Kaikki nuo yhteensä aikaan sai heissä kaikissa vapistuksen, vapisi itse Maunokin, vaikka hän oli jäykin heistä.
Kun he olivat kaikki sanan puhumattomina tovin aikaa istuneet, rupesi Mauno pitkäveteisesti poveaan kaivamaan; sieltä hän veti esiin niverä-piipun, lyhyellä luuvarrella.
"Tunnetko Jaakko tämän piipun?" kysyi Mauno, samassa näyttäen Jaakolle piippua.