"Se on minulle hyvinkin tuttu", sanoi Jaakko tukehtuneella äänellä.
Mauno rupesi enemmän vapisemaan; hänen hartiansa oikein jytisivät; sisällinen raivoisa tuska vaikutti sen. Kenties tuo tuska oli hänellä ensimäinen eläissään, sillä ensikerran eläissään olivat hänen perustelmansa ja päätelmänsä horjuneet ja vääriksi löytyneet. Ensikerran olivat hänen tuntonsa viisarit osoittaneet aivan toista, kuin mitä hän oli heille määritellyt ja mitä hän oli heistä luuloitellut, ja niin suuressa määrässä. Hänen tuli tuo tunnustaa, sillä hän ei tahtonut olla väärä missään suhteessa, kun hän vaan tuli vakuutetuksi tunnossaan asian oikeudesta, ja tuo kaikki vaikutti sanomattoman tuskan hänen sydämessään. — Jäykkä mies, jäykkä luonto oli murtunut — oli.
Kukaan ei puhunut mitään sillä ajalla, jolla Mauno taisteli sisällisen ihmisensä kanssa.
"Väärin olen sinua, Jaakko, tuntenut, väärin tuominnut, anna se minulle anteeksi!" sanoi Mauno vihdoin vapisevalla äänellä.
Nyt vasta huomattiin mitä Maunolla oli mielessä, ja nuo Maunon harvat sanat tekivät sanomattoman vaikutuksen toisien tuntoihin. Mari ryöpsähti heti isänsä kaulaan ja hoki itkunsa seasta: "isä, rakas isä! Te olette minulle ja Jaakolle anteeksi antanut, sen tiedän nyt, ja se tekee sydämelleni niin hyvää, voi Herra Jumala kuinka hyvää." Marin äiti ei kyennyt muuta sanomaan, kuin olemaan: "voi, voi kun sinä Mauno olet hyvä, tiedänhän minä, että sinä olet hyvä, mutta et sinä ole vielä koskaan ennen noin hyvä ollut". — "Tuhat kertaa anteeksi, rakas appeni, tuhat kertaa anteeksi", kertoi Jaakko ehtimiseen. Kaikki itkivät.
"Mihin olisi ainoa lapseni joutunut, jos hän olisi yhtynyt Marttalan Matin kanssa, niinkuin minä olisin sokeudessani tahtonut? Missä olisin minä, jos et sinä, Jaakko, olisi minua pelastanut murhaajain ja rosvojen käsistä? Minä olen sinua pitänyt murhaajanani, ryövääjänäni, ja sinä olet minun pelastajani; sinä olet pelastanut minut ja lapseni perikadosta. Kauhea on ajatella, millä tavalla minä olen kohdellut hyväntekijääni — sinussa on jalo henki, Jaakko", änkytti itkunsa seasta Mauno.
Kukaan toisista ei voinut puhua paljon mitään; ainoastaan Mari voi änkyttää: "isä, isä", ja Marin äiti: "sanoinhan minä sen, Mauno, sanoinhan minä sen."
Niin, tuo oli liikuttava näky ja kohtaus, oli katumuksen ja parannuksen hetki, oli avonainen ja vapaa sydänten aukaiseminen, oli tunnustuksen ja sovinnon hetki, oli kauniimpia helmiä taistelevassa ihmis-elämässä — oli todellakin.
Sitten vasta kehoittivat Jaakko ja Mari vieraitansa riisumaan päällysvaatteensa pois ja Jaakko meni hevosta päästämään ja talliin viemään.
Kun he olivat tyyntyneet tunteittensa vallasta, sai Jaakko ruveta kertomaan kuinka hän sattui tulemaan siihen, kun rosvot häntä hätyyttivät. Jaakko kertoi alusta loppuun asti kaikki pienimmätkin seikat, ja sana sanalta tunsi Mauno ne tapahtuneiksi, ja Mauno oikein kauhistui, kuullessansa noiden pahantekijäin vehkeitä.