Erään tiheän kylän laidassa Pohjanmaalla, matalan ja tiheän männikkö-metsän keskellä, kivikankaalla, on pieni ja vanha mökki, Tinttala on mökin nimi. Mökki on vanha ja riutunut, sillä siinä ei oltu miesmuistiin tehty minkäänlaista uudistusta eikä korjausta. Lahoneet ja aidastuneet seinät olivat pullistelleet ja lommistelleet sinne ja tänne, ja vesikatolle oli pantu pieniä kiviä ja turpeita, pitämään kiinni repaleisia tuohi-levyjä. Putoamaan pyrkivää sisäkattoa vastusteli useampi lattiasta kattoon ylöttyvä, kuorimaton pönkkä, rikkinäisiä akkunalaseja palkitsi parvi päre- ja tuohi-paikkoja. Paras ja samassa lujin mökin huonekalu oli musta ja onnelle palanut, ovinurkassa seisova, maakivistä tehty takka, kumminkin uloslämpeävä. Yhdellä mökin seinällä oli pari seinään lyötyjen vaajojen päälle rakennettua lavaa, joissa oli pehkuuntuneita olkia ja kuluneita, likaisia vaate-ryysyjä; ne toimittivat vuodetten virkaa. Kun vielä otamme lukuun pari jakkaraa ja pienen, likaisen pöydän, niin ovat mökin merkillisimmät huonekalut luetellut.
Kolmihenkinen perhe asui Tinttalassa, äiti ja heidän poikansa. Heidän nimensäkin saamme tietää, kun mainitsemme, että kylä nimitti heitä Tintta Jaakoiksi ja Tintta Kaijaksi, sillä Jaakko oli niin isän kuin pojankin nimi.
Vaikka mökki oli niin halpa ja viheliäinen, oli siinä kuitenkin alituisesti ololta vieraita, sillä töllissä oli jotain vetovoimaa, joka heitä sinne viehkeästi veti. Siihen vetovoimaan kuului jo tuo musta kahvipannu, joka nokisena sangastansa riippui pitkässä puunaulassa seinällä, ihan takan vieressä, läpättömän ja rikkeimeksi palaneen liemitorvensa kanssa. Kumminkaan ei tuo paljon palvellut kahvipannu liene ollut yksistänsä se, joka niin runsaasti sai vieraita mökkiin, mutta kun saamme tietoomme, että mökin perinurkassa oli mahdotoin kasa likaisia ja kaikenkarvaisia ryysyjä, josta talon isäntä tai emäntä tarvittaessa yhdellä ainoalla taitavasti tehdyllä, olkapäätä myöten tapahtuneella käden pistoksella ryysykasaan, veti esiin pullon, jossa oli kirkasta nestettä, sekä kannettoman ja paikatun pikarin, jolla hätäpikaa lähimpänä seisovalle janoovalle, joutuin jos joutuin, annettiin "tinttoja", niin ehkä käsitämme minkä vuoksi oli niin kosolta vieraita mökissä..
Tuo tinttojen antaminen tapahtui aina varovasti isänisälle tahi emännälle tehdyn kuiskutuksen jälestä, ja ensimäinen seuraus tuosta kuiskutuksesta oli se että kuiskuteltu rupesi varovasti pilkistelemään rikkinäisistä akkunain reijistä ja oven raosta ulos, ja kun ei vaan mitään epäluulon alaista näkynyt, niin käytiin rivakkaasti tinttojen antamiseen. Sen tehtyä katosivat nuot taikakalut taas ryysykasaan, yhdellä ainoalla käden pistoksella, niin perinpohjaisesti, että niitä olisi ollut mahdotoin sieltä muiden löytää kuin asian omaisien. Sen asian todistukseksi mainittakoon sivumennen, että nimismies oli jo pari kertaa käynyt epäluulon alaisena tongostelemassa tuota ryysyläjää, löytämättä kuitenkaan mitään semmoista, joka hänelle olisi virkansa puolesta ollut kelvollista. Noista nimismiehen onnistumattomista, mökissä tapahtuneista poliisi-toimista oli asianomaisien nykyinen arkuus kumminkin kotoisin. Oli miten oli, mutta, tuskin on mikään kaappi maailmassa uskollisemmasti toimittanut tallentajavirkaansa, luvallisia tai luvattomia anastamisia vastaan, kuin tuo ryysy-koko Tinttalan mökin nurkassa; sen vuoksi menestyikin tinttaaminen niin kauvan. Vuosikymmenien päästä vasta saatiin tietää, ett'eivät varovaiset tinttalaiset säilyttäneetkään aarteitaan tuossa likaisessa ryysy-läjässä, vaan että läjä oli vaan lukkona ja ovena heidän keinokkaasti tehtyyn kassakirstuunsa, sillä ryysy-kasan alla oli eräs lahoneen lattian lauta irrallaan, jonka alusta oli kaivettu niin monilokeroiseksi ja soppeloiseksi, että sieltäkin olisi äkkinäisen ollut mahdotoin mitään löytää, jos sinnekin olisi osauttu. Se ei kumminkaan koskaan tapahtunut, mutta, isännän tai emännän käsi avaimena, ottivat ja panivat he sinne yhtä nopeasti ja helposti kuin jos he olisivat auki olevalla kaapin läpällä ammattiaan harjoittaneet.
Semmoinen oli Tinttalan asukasten elämän laatu ollut jo kauvan aikaa, ja nuoremmat ihmiset eivät muistaneet toisin olleenkaan.
Itsestäänhän on jo arvattava, ett'ei mökin elämä yleensä ollut juuri siveää ja ett'eivät mökin lempivieraatkaan tuota juuri paljon edistäneet.
Korttein lyönti oli sekä vierailla että talon vanhemmalla väellä useinkin työnä, ja kun vierasten päästä rupesi juopuneen autuus haihtumaan, otettiin taas uudestansa naukkuja eli tinttoja, niinkuin he itse sanoivat. Tuommoisen työn ja tuommoisen ravinnon ollessa tulivat puheet ja keskustelut itsensä kaltaisiksi. Kiroukset, riidat, väliin tappelut ja kaikkinainen jumalattomuus oli alituisena soitantona ja esikuvana mökissä. Kaiken tuon viheliäisyyden ja turmeluksen ohessa täytyy mökin asukkaille antaa se kunnia, ett'ei kukaan heistä voinut koskaan soimata epärehellisiksi eikä varkaiksi, sillä heille ei kelvannut koskaan mikään muu karvas-kultansa maksuksi kuin puhdas raha. Jos joku yritti heille tuomaan viljaa j.m.s. viinan hinnaksi, nuot tinttain antajat oikein kauhistuivat muka semmoista jumalattomuutta, kun Jumalan viljaa juotaisiin; tulipa vielä päälliseksi heidän kauttansa ilmi ja omistajalleen takaisin monta varastettua kalua, jyvä-pussia j.n.e.
Tuommoisessa koulussa ja tuommoisilta vanhemmilta sai Tinttalan pikku Jaakko kasvatuksensa. Hän oli vanhempiensa ainoa lapsi, ja hän oli syntynyt tähän maailmaan vanhempiensa jo ikäpuolina ollessa. Tuo Tinttalan pieni Jaakko, joka tulee kertomuksemme päähenkilöksi, oli sillä ajalla, jolta kertomuksemme on, kymmenvuotias. Hän oli harvapuheinen, eikä näyttänyt ottavan osaa mihinkään mökissä tapahtuviin toimiin, istua jörötti vaan päiväkaudet melkein yhdessä paikassa liikkumatta. Siitä hän seurasi jokaista puhetta ja keskustelua, suu unohtuneena puoleksi auki, ja katsoa töllöttäen milloin puhujaa, milloin muita; hän ei näyttänyt pitävän kenestäkään mitään, muut hänestä sitäkin vähemmän.
Vanhempansakaan eivät hänestä suurta lukua laskeneet, kun hän vaan oli hengissä ja tiettävissä, muusta ei ollut kysymystäkään. Karun ruokansa ja kurjat vaateriepunsa sai pikku Jaakko, niinkuin vanhempansakin, niistä niukoista voittorahoista, jotka ainoana mökin tulona saatiin luvattomalla ja inhottavalla viinankaupalla. Pörröisenä, likaisena ja riisumatta pani pikku Jaakko maata pehkulavallensa, kahta vertaa pörröisempänä nousi hän siitä aamulla, sillä tuuli ja muut pojan tukkaan päivän pitkään sattuneet esineet olivat kukin laillaan ja tavallaan siljanneet hänen hivuksiaan, sen vuoksi olivat ne illalla milt'ei sileämmät kuin aamulla.
Hän ei pukenut koskaan ylösnoustuansa, kun ei hän koskaan riisunut maata pannessansa. Noustuansa söi hän niukan eineensä, ja sitten taas tuo yksitoikkoinen päivän työ: muiden suuhun ja toimiin avosuin katsoa töllöttäminen; se oli hänen jokapäiväinen työnsä, semminkin kun vaan mökissä oli tinttaajia.