Kun mökissä ei sattunut olemaan vieraita, ja semmoisia päiviä toki joskus sattui, ei pikku Jaakko silloin joutanut olemaan vaiteliaana, sillä hän sai aina ankaran käskyn jommaltakummalta vanhemmalta: "ota kirja käteesi!" Poika oli niin tuohon heidän harvinaiseen puhutteluunsa tutustunut ja tullut sen merkityksen niin perinpohjaisesti tuntemaan, ett'ei hän yhtään sitä vastustellut, vaan hän meni heti, tuon äänen kuultuansa, tomuisen seinälaudan luokse ja sieppasi sieltä katekismus- ja aapis-kulunsa ja rupesi lukea tankuttamaan miten voi, sillä hänelle ei oltu opetettu muuta kuin kirjainten vaillinainen tunteminen. Kyllä pikku Jaakko koetti alussa panna tuota tieteilemiskäskyä vastaan, niin paljon kuin vaan voi, mutta tuo alinomaa näkösällä oleva paksu, puinen ja hiiltynyt haara-kohennus, joka takan loukossa seisoa törötti, oli heti alkupäässä tehnyt niin tuntuvan vaikutuksen poikaan, että hän katsoi parhaaksi olla vastustamatta. Ihme, kumma! Vaikka poika oli niin jörömäinen kuin hän oli ja vaikk'ei hän ollut saanut sen parempia oppia, oppi hän kuitenkin välttäväksi lukijaksi ennen pitkää! Kinkeriluvuillakin kummasteli papisto, kun Tinttalan pieni Jaakko osasi niinkin lukea, vaikka hän oli semmoisessa kodissa kasvanut, sillä papisto tunsi tarkkaan tinttalaisten sisällisen elämän.
Tuo pojan lukutaito antoi Tinttalan vanhuksille paljon rintaa. Jos joku kristillismielinen ihminen muistutti heitä, minkälaisessa tilassa heidän poikansa kasvaa, sanoivat vanhukset tavallisesti: "osaapa tuo lukea niinkuin muidenkin ihmisien lapset."
Siinä he luulivatkin olevan kaikki, mitä he olivat velkapäät lapsensa kasvattamisen eduksi tekemään, kun laittoivat hänen päällensä jotain vaate-riekaletta, jos kohtakin iho vilkkui sieltä ja täältä, ja kun he antoivat pojallensa jokapäiväisen, jos kohtakin niukan ravinnon; kun poika oli vielä opetettu lukemaan, niin tuntui vanhemmista, että he ovat tehneet kaikki mitä tehtämän pitää.
Vieläpä nuo Tinttalan vanhukset olivat ja elivät mielestänsä kristillisellä pohjallakin, ja siitäpä pohjasta pikku Jaakollekin tuli tuo kohennus-pakko lukemiseen, sillä "eivät he tahtoneet pojastansa pakanan tulevan", niinkuin he usein sanoivat. Eivät vanhemmat opettaneet pojallensa minkäänlaista työn eikä asian tekoa, eivätkä he itsekään mitään semmoisia tehneet, sillä, niinkuin olemme jo nähneet, talossa ei mitään semmoista ollut, kun tähän vaativat elämän tarpeet saatiin viinanmyönnin voitoilla. Asiain näin ollen kasvoi poika yhä vaan edelleen samanlaisessa olossa ja asemassa.
Mökin raa'at ja siveettömät vieraat vaikuttivat myös paljon pikku Jaakon kasvatukseen. Alituisesti kuullen heidän irstaisia puheitaan, imi hän niistä nuoreen sydämeensä pohjakaavan kaikille käsityksilleen, ja pian oli hänellä semmoinen käsitys ihmisistä yleensä, ettei sen parempaa ole muuallakaan kuin heillä, ja että kaikki on niinkuin ollakin pitää.
Jos poika-raiska joskus kävi ulkona kodistansa, muiden ihmisten parissa, katsottiin häntä kaikkialla ylen pörrötukkaisuutensa, likaisuutensa ja rikkinäisten vaateryysyinsä vuoksi. Vieläpä katsottiin paljon siihenkin, kun hän oli köyhä ja Tinttalasta kotoisiin, sillä ihmiset yleensä kammoivat Tinttalaa. Eivätpä kylän lapsetkaan kohdelleet paremmin Jaakko-raiskaa, sillä kun he tapasivat hänen, kerääntyivät he hänen ympärillensä, tekemään ilkeää pilkkaa ja ivaa, vaikk'ei hän antanut heille siihen vähääkään aihetta eikä syytä.
Yksi nyki yhdestä, toinen toisesta Jaakon rikkeimen ja riepaleisen nutun nurkasta, samassa hokien: "Tintta Jaakko, pikku Tintta, Tintta-karhu" ja muuta semmoista.
Kauvan kärsi Jaakko tuota pilkkaa ja koki panna: "noo, noo, kaa, kaa, olkaa siivolla!", mutta kaikesta tuosta ei ollut mitään apua, vaan joukko yltyi vaan kiusaamaan. Rynnäkkö kävi viimein niin ankaraksi, ett'ei Jaakkoparka tiennyt miltä puolelta olisi itseään suojellut. Tavallisesti kiusasivat poika-viikarit Jaakkoa niin kauvan, että hän suuttui viimein ja haapuili kiinni vainoojiansa, mutta silloinkos poika-viikarit nauraa hohottamaan ja pakoon juoksemaan, huutaen: "varokaa itsenne, Tintta-karhu tulee!" Tuota menoa pitkitettiin tavallisesti siksi kuin joko kiusaajat kyllästyivät mieli-työhönsä tahi Jaakko-raiska pääsi pakoon heidän kynsistänsä.
Kun tuolla lailla kiusattu poika sattui joskus pölyyttämään kiusaajiansa, siitäkös vanhemmat sekä kiusaajat itse huutamaan ja parjaamaan Tintta Jaakkoa, kuinka häjy, kuinka räähkä, ilkeä ja hillimätöin hän on; ja niissä tiloissa olivat itse ilkeyden tekijät valmiit tekemään vanhemmillensa kanteita tuosta pahankurisesta Tintta-Jaakosta. Vanhemmat ottivat tavallisesti noiden pienten, jäävillisten kantajain todistukset täysinä vastaan ja heidän katsanto-tapansa Jaakkoon ei suinkaan sen kautta käynyt leppeämmäksi.
Kaikesta tuosta näkyy, että Jaakko raiskalla oli suo siellä, vetelä täällä. Ulkona kodista kiusattiin, rääkättiin, pilkattiin ja vihattiin häntä ihan syyttömästi ja jos hän tuli kotiansa apealla mielellä, eipä sielläkään mitään hyvää näkösällä ollut. Vanhempansa eivät kyllä hänestä lukua pitäneet, olipa hän kylässä tahi kotona, mutta heillä ei ollut yhtään ainoata hyvää ja opettavaista sanaa antaa pojallensa, ei yhtään vanhemman rakkaudesta lähtenyttä ohjausta, ei yhtään siveellistä oman elämänsä esimerkkiä tulevaksi valoksi; eipä tosiaankaan muuta kuin kohennus-koulu lukemiseen ja karu illallinen, siinä kaikki. Taikka jos talon vieraat sattuivat olemaan tinttaamassa, niin eipä heistäkään ollut suurta tukea eikä lohdutusta apealle ja sorretulle poikarievulle.