Eräänä kertana kävi niin, kun Jaakko meni kylälle; että hänen vanhat vainoojansa ottivat hänen taas käsiinsä. Jaakko tuskaantui nyt jo heti ensi ottosilla. Hän sai kiusaajistaan yhden ja toisen kiinni, ja pian oli useampia töppösiä yht'aikaa taivasta kohden, ja toisia hän huimi housuille aikalailla. Siinä nujakassa havaittiin, että Jaakko oli huomattavan väkevä ikäisekseen. Huomattuaan minkälaisia hujauksia he nyt Jaakolta saivat, lähtivät hänen kiusaajansa huutaen, parkuen tallustelemaan kylään. Tiellä he itkusuussa kertoivat ja voivottelivat, kuinka pikku Tintta heitä pieksi ja rusikoitsi. Vanhemmat ihmiset tuosta kovin kauhistuivat, kun tuo ryökäle tohtii ja uskaltaa koskea heidän lapsiinsa. Tuo kauhu oli sitä helpompi heidän sydämiinsä syttymään, kun heidän mielensä ei ollut ennestäänkään suopea. Tulissaan, tauloissaan lähtivät he tuolle pahankuriselle poikanulikalle kostamaan ja juoksu-jalassa riensivät he äskeistä poikien tappelutannerta kohden. Jaakko-raiska ei osannut aavistaakaan, että uusi ankarampi rynnäkkö häntä vastaan oli tulossa. Hän oli vaan ypö yksin äskeisellä taistelutantereella, ikäänkuin nauttien voittonsa hedelmää — ihmis-arvoa, jota hän oli pakotettu käsivarsillansa itsellensä anastamaan. Huutaen, hoilaten juoksi kostaja-joukko sitä paikkaa kohden, jossa vainottu seisoi, miettien tilaansa.
"Tuolla seisoo vielä Tintta-karhu", huusi joku kostaja innostuksissaan, kun näki Jaakon seisovan yksinänsä.
Tuo huudahdus ja sortonimensä kuuleminen herätti pojan haaveksivaisesta tilastaan. Hän silmäsi hätäisesti ympärillensä ja huomasi häntä itseänsä kohden kiitävän joukon, ja heti ymmärsi hän, mitä varten se oli liikkeellä. Täyttä väkeään lähti Jaakko nyt käpälämäkeen, välttääksensä siten tuon uuden ja voimakkaan vainooja-parven, jonka kanssa ei ollut tietysti leikinteko, jos he vaan hänen käsiinsä saisivat. Vainooja-joukko huomasi pojan liikkeen ja sen vuoksi levittivät he sotarintansa ja estivät häneltä paon, ja pian olivat vikkelimmät kylän nuoret pojat pakenevan poika-raiskan kimpussa. He rupesivat nyt oikeen isällisesti kurittamaan Tintta Jaakkoa, jota tehdessään he ehtimiseen muistuttivat, ett'ei hän saa vasta koskea heidän lapsiinsa. Ei siinä auttanut Jaakon vastaanväittelemiset, että heidän poikansa olivat tehneet hänelle vääryyttä, eikä itkut ja porut, vaan he haivalsivat ja löylyttivät pojan pahanpäiväiseksi. Sitten lähtivät he tyytyväisinä pois, ikäänkuin olisivat hyvinkin jalon työn tehneet.
Siihen jäi poikariepu taas ypö yksin, nyt saaneena, äskön, antaneena, saaneena syyttömästi, pakosta antaneena. Hän istua hytkähti lähellä olevan aidan viereen, ja sydämessään tuntui ensikerran eläessään niin kummallisia tunteita. Ensikerran tunsi hän että ihmiset eivät ole niinkuin olla pitäisi ja että hänkin voisi olla ihminen niinkuin muutkin ihmiset. Hän vertaili omaansa, isänsä, äitinsä ja alinomaisten kotivierastensa elämää, asemaa ja arvoa muiden ihmisien elämään ja arvoon. Silloin havaitsi hän, että suuri väli, suuri juopa oli hänen ja muiden, välillä. Hän kysyi nyt itseltänsä: mikä on tuon välin tehnyt, mikä juovan rakentanut, ja mistä se tulee, että toiset ihmiset leikkaavat vaan kunniaa koko elämänsä ajan, jota vastaan toiset ihmiset saavat vaan osaksensa sortoa ja pilkkaa ja häpeää?
Noita mietti Tintta Jaakko häväistynä, pilkattuna, ylenkatsottuna ja rangaistuna, tuossa aidan vieressä istuessaan. Näitä kysymyksiään selvitellessään huomasi hän, että tuota suurta juopaa ei ollut mikään muu rakentanut kuin erilainen kasvatus jo lapsuudesta pitäin. Hän huomasi olevan muitakin poikasia yhtä köyhiä kuin hänkin, joita ei talojen pojat ja tytöt niin pilkanneet ja nykineet nutun liepeistä, niinkuin häntä itseänsä, mutta samassa hän huomasi, että heidän päänsä oli aina sileäksi kammattu ja heidän silmänsä puhtaat, vieläpä heidän vaatteensakin olivat ehyet ja puhtaat, vaikka kohtakin paikatut ja halvat. Huomasipa hän senkin, ett'eivät nuo köyhät, jos kohtakin siivot ja siistit pojat, saaneet sitä arvoa toisien onnellisempien silmissä kuin varakasten talollisien lapset, mutta heitä ei kumminkaan nykitty, pilkattu eikä pieksetty, ja se oli Jaakko raiskan mielestä jo mahdottoman ison arvon voitto.
Noita miettiessään tunsi hän katkeruudella minkälainen hänen kasvatuksensa on ollut. Juopuneiden alinomaiset irstaiset ja raa'at puheet olivat kuuluneet yhtäläistään hänen korviinsa aina siitä asti kuin hän puhetta rupesi ymmärtämään. Vanhempansa olivat väärällä, laittomalla ja jumalattomalla tavalla hankkineet hänelle kurjan, mutta kumminkin kerjäämättömän ravinnon, ja siinä samassa olivat he kovin laiminlyöneet hänen muun kasvatuksensa. Eipä kummakaan, jos ihmiset häntä pilkkasivat ja katsoivat ylen semmoisena pörrötukkaisena, likasilmäisenä, ryysyisenä ja ihmisyydestä osattomana ja kaikenlaisena kurjuuden esikuvana, kuin hän juuri tänäkin hetkenä oli. Huomasipa hän nyt olevan ison välin muiden ja itsensä välillä.
Noita kaikkia miettiessään ja tuntiessaan, pillahti poika katkeraan itkuun. Se oli ensimäinen itku kehto-itkujen jälkeen, jonka ahdistettu sydän pusersi ulos. Siinä hän itki, tiesi herra kuinka kauvan. Hän itki mennyttä kovaa ja karua elämänsä aamua, itki ihmisien tylyyttä, kovuutta ja tunnottomuutta, — sitä kaikkea hän itki.
Kun Jaakko raiska oli parhaallaan itkemässä, tulla tepsutteli toisella puolen aitaa olevan vainion pellon piennarta myöten häntä kohden saman ikäinen ja kokoinen tyttö-tyllykkä, kuin hän itsekkin oli. Tuo tulija oli Tinttalan likimäisen naapurin ja samassa kylän varakkaimman talon isännän ja emännän ainoa ja viimeinen lapsi, sillä kaikki heidän ensimäiset lapsensa olivat kuolleet. Kun heidän ensimäiset lapsensa olivat joutuneet tuonen uhriksi, hoitivat vanhemmat tuota ainoaa lastansa sen suuremmalla huolella. He eivät päästäneet tyttöänsä paljon ulkonakaan käymään, sitä vähemmin toisien kylän lapsien seuraan, peläten hänelle tapahtuvan jotain vaaraa tahi taudin kohtausta. Sentähden ei tulija tyttö ollut mikään likeinen tuttu itkevälle Jaakko rievulle; hän tiesi vaan, että tyttö oli heidän mahtavan naapurinsa tyttö.
Tyttö oli puettu punarantuiseen hameesen ja puhtaat lyhyenlännät, mutta leveät paidan hihat liehuivat hänen kävellessään, tuulen ja hänen käyntinsä voimasta. — Valkoisen kellertävä, latvoilta tasaiseksi leikattu tukka, liehui myös valtoimena hänen kävellä tepsuttaissaan.
Sureva, kaikkien hylkäämä poika ei huomannut hänen tuloaan; hän ei katsellut ympärilleen tällä kerralla, sillä hänellä oli työtä työstään.