Kun tyttö pääsi aitaa liki, katsoi hän suurilla, sinisillä silmillään aidan raosta säälivästi ja osanottavasti toisella puolen aitaa surevaa poikaa.
"Älä itke, Jaakko", sanoi hän hetken päästä, heleällä ja sointuvalla äänellä.
Jaakko säpsähti. Se oli ensimäinen lempeä ääni, ensimäinen lempeä puhuttelu, jonka hän koskaan oli elämässään kuullut. Hän käänsi itkevät kasvonsa ääntä kohden ja havaitsi aivan selkänsä takana, toisella puolen aitaa olevan pulleaposkisen tytön viattomat kasvot. Hän tunsi heti puhuttelijassaan mahtavan naapurinsa tyttären. Voi kuinka suuren välin hän tunsi olevan itsensä ja tytön välillä. Silmättyään tytön miellyttävään näköön ja pukuun, häpesi hän omaa kurjuuttansa ja likaisuuttansa. Hän koki pidättää itkuansa ja pyyhkäsi ehdottomasti pörröistä tukkaansa pois silmiltänsä. Kenties tuo itsensä siivoomisen yritys oli Jaakolle ensimäinen, jonka hän eläessään oli tehnyt. Kenties oli tuo ensimäinen tunto Jaakolla, että hänen pitäisi olla ja elää siistimmästi, ja tuon tunnon, tuon tarpeen lienee vaikuttanut hänen tykönänsä oleva puhdas, siisti ja lempeä tyttö.
"Voi, vieläkö sinäkin, Mari, tulet minua pilkkaamaan", sanoi Jaakko itkunsa seasta, kuin oli toipunut ensi hämmästyksestään.
"En minä sinua pilkkaa", sanoi Mari lempeästi.
"Kaikkihan minua pilkkaavat ja kiusaavat, vieläpä pieksävätkin", sanoi
Jaakko surumielin.
"Niin he kyllä tekevät, sen olen nähnyt, mutta enhän minä ole koskaan sinua pilkannut, Jaakko."
"Et koskaan, Mari."
"Ethän siis ole minulle vihainen, Jaakko?"
"Voi, Mari! Sinulle en ole koskaan vihainen, enkä vastakaan ole; sinä olet niin hyvä! Enkä minä ole kenellekään vihainen, mutta ihmiset vihaavat minua kurjaa ilman syyttä", sanoi Jaakko taas, ja alkoi vaipua entiseen suru-mielisyyteensä.