"Ihmiset ovat sinulle pahoja. Tiedän senkin, että he sinua syyttömästi pieksävät. Tosin sinä löylytit toisia poikia, mutta se oli heidän oma syynsä, sillä he eivät antaneet sinulle rauhaa, ennenkuin saivat sinun suuttumaan", sanoi Mari.
"Mistä sinä, Mari, tiedät sen?"
"Koko ajan olen katsonut akkunasta ja tulin sinua lohduttamaan."
"Voi minua onnetonta!" sanoi Jaakko ja pillahti taas itkemään.
"Älä huoli itkeä, Jaakko, kyllä sinusta vielä mies tulee", lohdutteli häntä Mari.
"Voi, Mari! Ei minusta tule miestä, ei koskaan", sanoi Jaakko ja väänteli käsiään tuskassaan.
"Tulee kun tuleekin sinusta mies, minä tiedän sen", tokasi Mari innokkaasti.
"Mitenkä, Mari, sanoppas!" sanoi Jaakko ja katsoi häneen melkein luottavasti.
"Kun kasvat vähän isommaksi, rupeat sinä työtä tekemään. Silloin saat paremmat vaatteet yllesi ja silloin sinä, Jaakko annat leikata tukkasi ja kampaat pääsi aina sileäksi, peset myös joka aamu silmäsi puhtaiksi. Kun niin teet, niin ihmiset lakkaavat sinua ylenkatsomasta ja pilkkaamasta", ennusteli pikku Mari melkein käskevästi.
"Voi, voi, Mari! Minä tahdon tehdä työtä yötä päivää, minä laitan paremmat vaatteet itselleni, pesen silmäni ja kampaan pääni joka aamu, kun vaan eivät ihmiset sitten enää pilkkaa minua, se käypi niin kipeää sydämelleni", sanoi Jaakko innostuneena ja uusi kummallinen, ennen tuntematon toivon säde lensi hänen sydämeensä, ja se oli tuo: jos minustakin vielä kerran tulisi mies.