"Tee vaan niinkuin minä olen sanonut ja niinkuin sinä olet luvannut, niin saatpahan nähdä mitä siitä vielä tulee; sinulla on voimaa ja vartta kyllä. Hyvästi nyt, Jaakko!" sanoi Mari ja alkoi kävellä tepsutella kotiinsa.
Siihen jäi nyt Jaakko taas yksinänsä. Hänestä tuntui siltä kuin tuo lempeä olento olisi mennyt liika aikaisin pois hänen käsistänsä. Hän katsoa töllötti tytön jälkeen niin kauvan kuin vaan näki, mutta hän ei itkenyt enää. Surut olivat haihtuneet nyt sorretun ja ylenkatsotun pojan sydämestä ja siellä soi nyt vaan kaksi lausetta: "älä huoli itkeä, Jaakko, kyllä sinusta vielä mies tulee" ja "tuleekohan minustakin mies vielä kerran?"
Siitä lähti Jaakko viheliäiseen kotiinsa. Tinttarit olivat siellä varsinaisessa työssään. Esikerran eläessään inhotti Jaakkoa heidän jumalatoin puheensa ja käytöksensä. Vanhempansa laittoivat hänelle niukan aterian, kysymättä vähääkään, missä hän on ollut ja mitä toiminut.
Ruoka ei maistunut nyt Jaakolle. Miettivänä ja alakuloisena istui hän vaan, mutta hän ei nyt avosuin katsoa töllöttänyt silmiin mökin vieraita, heidän raa'asti ja jumalattomasti puhuessaan; pojan sydämessä soi vaan kysymys: tulisikohan minustakin vielä mies, ja se antoi hänelle muuta työtä.
Niin kului se päivä. Illalla pani poika levolle pehku-vuoteellensa, yhtä pörröisenä nousi hän aamulla. Mutta noustuaan hän käveli äitinsä tykö, vanhat keritsimen kulut kädessä ja sanoi: "keritkää, äiti, minun tukkani!"
"Kah, saakeli! Poika taitaa ruveta hankkimaan itseänsä maisteriksi, tahi on häneen eilisellä kylämatkallaan pistänyt pieni ylpeyden synti", sanoi eräs jo näin aikusin mökkiin ehtinyt tinttaaja, kuullessaan pojan vaatimuksen.
"Tukkani on kovin pitkä", sanoi vaan poika ja istui jakkaralle tarjoten äidilleen keritsimet.
Äiti otti keritsimet pojan kädestä ja alkoi hakuttaa pojan tukkaa. Tunnustaa täytyy, ett'ei tuo työ ollut suinkaan tottuneen tukanleikkarin työtä; kolosta, hammasmaista tuli jälki, mutta kuitenkin saatiin tukasta aina jotain irti; ja ennen pitkää oli lattialla aika kasa hasioita ja karrillaan olevia hivuksia.
Kun tukka oli saatu kerityksi, nähtiin mökissä kummia: Jaakko nouti kiululla vettä ja rupesi pesemään kasvojansa! Sitä ei oltu ennen nähty, ja sekä pojan vanhemmat että mökin vieraat kummastelivat tuota äkkinäistä ja ihmeellistä muutosta.
Kun kasvot olivat pestyt, tuli pään kampaamisen vuoro. Kampaa ei ollut koko mökissä olemassakaan; vanha, kulunut karstaraasia sai kamman vitkaa tehdä. Sillä siljoitti poika päänsä kuin parhain taisi. Sitten astui hän, vanhempiensa eteen ja sanoi: "tarvitsisin saada paremmat vaatteet, nämä ovat kovan ritkeimet ja likaiset".