"Ole vaiti! Mistä tässä on varoja sinulle uudet vaatteet laittaa, kiitä että päälläsi on mitä on", tiuskasi äiti.
"Voisittehan kumminkin näitä pestä ja paikata", sanoi poika taipumattomasti.
"No, mutta mitä herran tähden sinä oikeen mietit, kun sinä olet nyt tänä päivänä niin vaatelias?" puuttui nyt isä puheesen.
"Jos minustakin tulisi vielä mies", sanoi poika hiljaisesti ja ujosti.
"Sinusta mies! jotakin sitä kuulee! Ha, ha, ha, haa! sinusta mies — mitäs tolvanasta!" kummaili ja nauroi isä, että oli selälleen kaatua.
"Pidä, poika, suusi kiinni ja kiitä, että sinulla on niin hyvät vanhemmat, jotka sinusta pitävät semmoisen huolen, ett'et tarvitse kerjätä. Sinuun on tarttunut ylpeyden synti, Jumala paratkoon, ja jo noin nuorena!" toruskeli äiti, hänen mielestään liian ylös pyrkivää poikaansa. "Kirja käteesi!" lisäsi hän sitten ankarasti.
Poika ei vastustanut yhtään vanhempiansa. Hän otti aapiskulunsa käsiinsä ja rupesi lukea tankuttamaan, mutta lukemisesta ei tahtonut tulla mitään. Jokainen sana ja lause, jokainen rivi näytti vaan hänen silmissään yhtäläiseltä ja sisältävän lauseen: tulisikohan minustakin vielä mies?
"Tulisikohan minustakin vielä mies!" pääsi häneltä viimein ääneensä. Sisällinen tunne oli ääneksi asti voittanut ne ulkonaiset äänien merkit, jotka olivat hänen silmiensä edessä.
"Jumal'auta! poika on kadottanut järkensä", sanoi isä, kuultuaan pojan viimeisen lauseen.
"En minä ole järkeäni kadottanut, mutta minä tahdon todellakin tulla mieheksi, isä", sanoi poika.