Oli eräs lokakuun kauniimpia päiviä. Mäkelässä oli iso touhu, sillä siellä oli vieraita, oli isoja vieraita. Marttalan mahtava, rikas ja ylpeä isäntä, poikansa Matin ja vieraan miehen kanssa, oli talossa; tuo outo mies oli puhemies, sillä nyt piti tapahtua Marin ja Matin kihlajaiset.
Mäkelän Mauno ja Marttalan Erkki — Matin isä — olivat kauvan olleet hyviä ystäviä. He olivatkin kylän varakkaampia miehiä, sopihan heidän olla ystävykset ja kestailla. Mäkelän Mauno oli vakava, hiljaisen luontoinen mies ja tuiki vähäpuheinen; pari sanaa erältänsä lausui hän, mutta ne täsmällensä. Marttalan Erkki oli taas semmoinen liehakko ja lorakka, ett'ei hänen laistaan monta ollut.
Hän puhui ja lorisi sitä ja tätä, yhtenä hyrinänä, jonkatähden hänen puheensa eivät olleet juuri minkään arvoisia; mutta sen hän hyvin kumminkin edusti noissa tusinapuheissaan, että hänen rikkautensa ja tavaran-himonsa tulivat ylimmäksi.
Hän oli monta vuotta jo katsellut ahnaasti Mäkelän uhkeita, laajoja ja hyvin viljellyitä viljavainioita ja lukuista ja muhkeaa karjaa, joka kesäisenä aikana joka aamu ja ilta mylvien kulki Marttalan kautta kesälaitumilla. Eipä Marttalan Erkki ollut vielä kovin kauvan tehnyt noita huomioitaan, ennenkun hänen päähänsä oli pällähtänyt semmoinen ajatus, ett'ei se olisi ollenkaan haitaksi, vaikka hän, tai ainakin hänen sukunsa, saisi Mäkelänkin omaisuudet haltuunsa. Itsestään näyttikin tilaisuus siihen tarjoontuvan, kun sallimus oli antanut Mäkelään vaan yhden noin kauniin tytön ja hänelle yhden pojan. Kun Marttalan Erkki oli noin hauska, ja tavaransa lisääntymistä tarkoittava puhuja, puhua lorotteli hän jo pienestä poikasesta pitäen pojallensa Matille tuosta Mäkelän tyttöheitukasta, tai oikeammin hänen myötänsä seuraavista suurista perinnöistä. Samassa antoi myös isä pojallensa tietää, kuinka suuri ja mahtava sia hänellä on nyt jo toisien poikasien suhteen tässä maailmassa. Noista kaikista seurasi se, että Matti rupesi katsomaan kaikkia saman-ikäisiään ylen ja viimein tuli hänestä itserakas narri. Tuon isänsä puheen hedelmä sekin oli, että hän piti Mäkelän Maria yksinäisenä omaisuutenaan, jo lapsuudesta pitäen, eikä sallinut kenenkään seurustella hänen kanssaan, ilmoittamatta tyhmällä tavalla suomattomuuttansa, ja siitä selvinnee minkä vuoksi hän yksin oli hävytön Jaakollekin, sittenkin vielä, kun tämä oli jo taistellut itsellensä miehen kunnian ja arvon.
Mäkelässä käydessään puhua huijotti Marttalan Erkki myös ehtimiseen suurista rikkauksistansa, oivallisesta ainoasta poikansa alusta, suuresta karjastaan y.m., ja samassa hän imarteli ja liehakoitsi; kuinka sen somempaa paria ei koskaan voisi ajatella, kuin heidän Matista ja tämän talon Marista tulisi, sekä näön että tavaran ja maineen puolesta.
Mäkelän Mauno oli hiljainen, harvapuheinen, juro mies, niinkuin jo osaksi tiedämme. Hänen sanansa olivat aina niinkuin seinään lyöty kirves; ne eivät vyöryneet eivätkä murenneet, eikä koskaan oltu kuultu hänen sanojansa peruuttaneen; hän oli oikea suomalainen, sanan täydessä merkityksessä.
Yleiseen kummastelivat ihmiset sitä seikkaa, kun nuot niin erikaltaisilla luonnoilla varustetut ihmiset sopivat olemaan ylimmäisinä ystävyksinä, mutta se ei ollutkaan heidän luontonsa yhdenkaltaisuus, joka heidät ystävyksiksi teki, siinä oli joku muu yhdenkaltaisuus, joka sen teki mahdolliseksi, sillä jotain semmoista täytyy olla, ennenkuin ystävyys on mahdollinen, sillä vanha sananlasku sanoo: "mukaistaanhan mullikin puskee". — Niin se heidän yhdenkaltaisuutensa oli heidän — tavaransa yhdenkaltaisuus ja heidän lapsi-lukunsa yhdenkaltaisuus; siinä yhdenkaltaisuuksia, jotka saivat erilaisetkin luonnot yhteen sopimaan.
Ensimältä kun Marttalan Erkki alkoi esitellä noita naimatuumia, ei Mäkelän Mauno sanonut juuri paljo mitään, tuhauttihan vaan nokkaansa, lähti kävelemään ja sanoi "mitä noita joutavia puhuu". Hän ei siis ollut myötä eikä vastaan, mutta tuommoiset puheet miellyttivät häntä hieman kumminkin, ja ajan pitkään kuunteli hän Marttalan Erkin puheita ja esityksiä aivan mielellään.
Mari sitten? Niin, niin, Mari. Hän oli lapsena kuunnellut noita Erkin lorinoita ja imartelemisia semmoisina lorinoina, joita ajattelemattomat ihmiset lapsille niin runsaasti jakelevat. Aikaisempana ja ajattelevaisemmaksi tultuansa ei Mari pitänyt koko Erkin höyhöttämisiä muuna kuin tuulen tuomina, veden ajamina, turhina ja mitättömin hassuina, joita hän sydämestään inhosi; Matin omat vanhemmat eivät puhuneet koko asiasta Marille niin mitään.
Mari kyllä huomasi, aikaiseksi tultuansa, mitä Marttalan Erkki ja hänen oma isänsä puuhaavat, mutta Marilla oli omat ajatuksensa asiasta. Vaikka hän oli niin lempeä ja herttainen luonnoltansa kuin olikin, oli hän kumminkin isänsä tyttö; isältänsä oli Mari perinyt vakavan mielen-maltin ja lujan tahdon salaamaan sydämeensä kaiken sen, joka ei ollut tarpeellinen julki tulemaan, ja tuon mielen-maltin voimasta saattoi hän pitää salassa mitä hän oikeastaan asiasta ajatteli. Muutoin hän elämällänsä ja puheillansa osoitti, ettei hän muka ymmärrä eikä tiedä koko asiasta mitään. Hän katsoi sydämestään ylen tuon turhamielisen, tavaroihinsa luottavan, itserakkaan ja pöyhkeilevän Marttalan Matin, sillä hänen terävä ja lukemisen kautta kehittynyt älynsä oivalsi jo, ett'ei kulta ole muuta kuin multaa. Mari oli perinyt äidiltään hänen erinomaisen ja tunnetun lempensä ja isältään hänen lujan mielenlaatunsa ja vahvan tahdonvoimansa, ja nuot juonteet ikäänkuin täydentivät toisiensa vajanaisuudet ja niin tulivat yhdeksi ainoaksi, melkein täydelliseksi ihmisluonteen kuvaksi.