"Milloinkas sitten?" kysyi Jaakko säikähdyksestä punastuen.
"Kaksi vuotta olkoon vielä koetuksen aikaa. Jos sen ajan pysyt miehenä, niin uskon minä, että sinulla on voimaa hillitä himojasi, ja silloin olen sinun, sanokootpa vanhempani ja ihmiset mitä tahansa", sanoi Mari lujasti ja päättävästi.
"Voi, Mari kulta, kuinka mielelläni minä suostun ehdotukseesi. Minä tahdon näyttää sinulle ja muille, että voin hillitä pahoja taipumuksiani. Hyvästi nyt, Mari, minä lähden seisomaan koetusvuosiani ja sinä olet ainakin näkevä minun miehenä", sanoi Jaakko ja puristi hellästi Marin kättä; kirkkaat kyyneleet kimmelsivät Jaakon silmissä.
"Hyvästi, hyvästi Jaakko! Jos mielesi on voittaa, muista mitä luvannut olet!" sanoi Mari, ja niin he erosivat.
IV.
Kipeät ajat.
Joku osa kolmatta vuotta on kulunut edellisestä tapauksesta. Jaakko on uskollisesti pitänyt mitä hän Marille on luvannut, on ollut mies. Hän ei ole kertaakaan ollut juovuksissa näinä koetusvuosina; eipä hän ole suuttunutkaan kertaakaan. Marttalan Mattikin on saanut mielin määrin haukkua ja nimitellä Jaakkoa, eikä hän ole suuttunutkaan, sitä vähemmin kostanut. Naurusuin on Jaakko vaan sanonut Matille semmoisissa tapauksissa: "itsekin sinä sen tiedät, ett'en ole mikään karhu, ja sen vuoksi sinä juuri tahtoisit uskotella minua karhuksi; Tintta Jaakko kyllä olen, sillä se on minun nimeni, ja vaivainen se ihminen, joka nimeänsä halveksuu, ja tahdonpa näyttää elämälläni sinulle ja muille, että nimeni on yhtä kunniallinen kuin sinunkin nimesi, sillä ei nimi miestä pilaa, kun ei vaan mies nimeä".
Niin, Jaakko oli taistellut niinkuin mies, taistellut voiton taistelon. Hänelle oli luvassa kallis-arvoisin palkinto, mitä maailmassa on, jos hän voittaisi, ja tuo antoi hänelle voimaa. Hän tiesi nyt olevansa, Marin mielestä, parempi mies kuin Marttalan Matti, ja hän uskoi sen, sillä Mari oli sen sanonut.
Jaakko oli saanut palkinnon. Palkinto itse oli antanut hänelle kätensä, ei, enemmän hän oli antanut, hän oli antanut — sydämensä, ja sen jalompaa, sen suurempaa lahjaa tai palkintoa ei hänellä ollut antaa. Nähtyään, että Jaakko kesti koetuksen, huomasi Mari, että Jaakossa on miestä hillitsemään itseänsä, ja sentähden yhdisti Mari kohtalonsa hänen kohtaloonsa kuolemaansa saakka, tarjotkoonpa tuleva elämä mitä vielä tarjonneekin. Hän ei nähnyt Jaakossa nyt muuta kuin nerokkaan, tunnollisen, pahennuksien ja intohimojen läpi taistelevan ja kunniakkaasti voittavan, uljaan nuorukaisen, ja nuot kaikki yhteensä olivat Marin mielestä enemmän kuin perityn rikkauden ja kunnian omistajat, jotka kuitenkin päivä päivältä vajosivat syvemmälle ja syvemmälle himojensa orjaksi.
Harvoin pysyvät rakkaus-asiat kauvan salassa, mutta Jaakko ja Mari olivat niin hyvin osanneet liittonsa salata, ett'ei täteilläkään ollut minkäänlaista tietoa siitä. Rakastuneet liittoontuneet olivat jo jonkun aikaa miettineet, millä tavalla he saisivat sydäntensä asian kunnialliseen loppuun, mutta sopivaa keinoa eivät he olleet vielä keksineet, asian alkuun panemiseksikaan, ja sentähden oli heidän asiansa noinkin viipynyt. Tuo asian alkuun paneminenpa se olikin rakastuneille kovin solmu, sillä he hyvin kyllä tiesivät, ett'ei Mäkelän Mauno, Marin isä, koskaan tulisi suostumaan heidän keskinäiseen kauppaansa; mutta tuon solmun aukaiseminen tuli esiin itsestänsä.