"Sinä käytät itsesi, Matti, nyt hyvin sopimattomasti! Olisit oikeastaan ulospantava mies, mutten minä viitsi ruveta sinun kanssasi ottelemaan", sanoi isäntä.
"Minä ulos! Sitä miestä ei tule, joka minun ulos voipi panna", uhotteli
Matti ja rupesi hyppelemään lattialla.
Samassa astui Jaakko tupaan. Hän oli päivätyön päätettyä lähtenyt iltamalla katsomaan, kuinka Mari voipi ensimmäisinä päivinä vieraissa, ja muita asioitansa toimimaan.
Kun Matti huomasi Jaakon, raivostui hän vielä hullummin.
"Luuletko että minä sinua pelkään, Tintta-karhu", huusi hän Jaakolle.
"No miksi sinun minua pitäisi peljätä?" sanoi Jaakko levollisena ja katsoi tuvassa olijain silmiin, tutaksensa, miten asiat oikeastaan ovat.
"Sitä te kyllä, kerjäläiset, odottaisitte, että pelkäisin, mutta minä en pelkää, vaikka tulisi koko lauma karhuja vastaan", terjui Matti.
"Vie, Jaakko, tuo heittiö kauniisti ulos!" sanoi isäntä.
Kahdesti ei tarvinnut Jaakkoa käskeä. Hän meni oitis tuon raivostuneen ja terjuvan kosijan tykö, otti häneen syliksi kiinni, nosti kohoksi ja kantoi hänen sätkivänä ja kiemuroivana ovesta ulos; sen tehtyään palasi hän levollisena tupaan. Matti koetti pauhata vielä tovin ulkopuolella, vaan sisään ei hän uskaltanut pyrkiä, kun tuo vankka Tintta-karhu oli siellä, joka hänelle oli niin monta tappoa antanut hänen yrityksissään; aikansa möykättyään, meni hän pois.
Jaakko nyhjäsi isäntää sivu kulkiessaan ja käveli isännän kamaria kohden; isäntä arvasi Jaakolla olevan itsellensä asiaa ja seurasi perässä. Siellä kun oltiin kahden kesken, pyysi Jaakko isäntää puhemieheksi. Isäntä suostui pyyntöön ilolla ja lupasi laittaa heidät ensi pyhänä kuulutuksille.