"Tiesinhän minä sen: isä ei peruuta sanojaan", sanoi vaan Mari.
Seuraavana pyhänä kuultiin pitäjään kirkossa kummia: Jaakko Jaakonpoika Tinttala ja Maaria Maunontytär Mäkelä kuulutettiin ensi kerran avioliittoon! Eivätpä tahtoneet ihmiset korviaan uskoa tuon uutisen kuultuaan, ja osa kuulijoista väitti kivenkovaan, että se oli vaan harmillinen erehdys kirkkoherralta, eivätkä he tulleet isoon aikaan selville, miten tuon asian laita oikeastaan olisi. — Sala-kapakan poika ja kylän uhkeimman talon ainoa tytär — olisiko se mahdollista?
Koko kylässä ei ennakolta tiedetty koko Jaakon ja Marin naimisesta mitään. Mäkelässä, Marttalassa ja Korpelassa se kyllä tiettiin, mutta Mäkelässä ei siitä mahduttu, Marttalassa ei siitä kehdattu ja Korpelassa ei siitä haluttu puhua ja tietoja levitellä; tuon kuulumattomuuden vuoksikin oli se ihmisistä outoa. Siihen tuli vielä lisäksi se seikka, että vuosikausia oli jo yleisenä tietona ja puheena ollut, että Marttalan rikkaan miehen ainoa poika naipi Mäkelän rikkaan isännän ainoan tyttären. Kummako se oli jos he vähän ällistyivätkin.
Paljon ja kauvaksi aikaa sai tuo tapaus ihmisille puheen-ainetta. Ymmärtäväisemmät sanoivat: "se ei ole mikään ihme, eikä kumma asia, Jaakko on kunnon mies, siis se ei ole mikään virhi, jos hän saa kelpo vaimon; hullummasti olisi Marin käynyt Marttalan pojan kanssa". Mutta toiset pudistelivat päätään ja arvelivat Marin polttaneen riihensä nurkan, kun ei hän ottanut rikasta miestä, vaikka semmoinen oli tarjolla ja vieläpä siinä samassa kadotti omatkin isot perintönsä.
Nyt oli Marttalan Matin ympärillä uteliaita ja kyselijöitä: kuinka tuon asian noin kävi? Senlaisille utelijoille selitti Matti hyvin juhlallisesti, ettei hän huolinut koko Mari-rentusta, vaikka sitä niin ankarasti hänelle kaupiteltiin, mutta jos nuo utelemiset sattuivat tapahtumaan Korpelan nuoren väen saapuvilla ollessa, ei Matti vastannut mitään, myrähtelihän vaan. Jos tuota asiaa kyseltiin Marttalan isännältä, Matin isältä, katosi häneltä tuo helkevä puheenlahja kokonaan. Jos joku sattui Mäkelän Maunolle ilmoittamaan kummastustansa asiasta, vastasi hän vaan lyhyesti ja jyrkästi: "siitä asiasta ei sanaakaan", ja pian loppuivat tietohaluiset hänen ympäriltänsä.
Mitäpä siitä. Jaakon ja Marin avioliiton kuulutukset menivät tavallista, kirkollista rataansa ja, ensimäisestä kuulutuksesta, neljän viikon kuluttua pidettiin häät, ja niin olivat he nyt aviopari, siinä ei auttanut mikään, ei kylän eikä asianomaisten estelemiset — kuka voipi kaksi yksineuvoista eroittaa?
VI.
Rohkeita päätöksiä — pikku tupa.
Paljon oli Mari uhrannut. Hän oli uhrannut rikkautensa, maineensa, kotinsa — isänsä ja itsensä, ainoastaan sen vuoksi, että hän saisi sen, johon hänen sydämensä on mieltynyt, ja jota se rakastaa, ja tuota voittaaksensa on hän kaikki muut etunsa menettänyt. Hän oli lapsena saattanut tuon pahamaineisessa ja turmelusta tuottavassa kapakka-elämässä kasvaneen ja turmeltuneen poikasen ensimäiseen itse-arvonsa tuntoon. Hän oli kylvänyt siemenen rikkaruohoiseen peltoon, ja tuo siemen iti ja sen omana oli, että poika tuli vedetyksi ihmisyyteen, tuli temmatuksi velttouden ja raakuuden kuilusta ja istutetuksi kristillismieliseen ja siveään perhe-elämälliseen kouluun, ja tuo koulu koki kaikin voimin täydentää, mitä Mari oli viattomuudessaan ja tietämättään kylvänyt. Hän ei silloin tietänyt, että tuota kylvöä kylvi itseänsä varten, että se vielä kerran tulee hänelle itselleen kalleimmaksi ja rakkaimmaksi mitä maailmassa on, että hän vielä kerran tulee koettelemaan, minkälaisia hedelmiä tuo kylvös tulee kantamaan; pimeä, aavistamatoin oli kylvön hedelmä Marille.
Mari oli saanut, oli voittanut hänen, jota niin verrattomasti rakasti, jonkatähden hän oli saanut niin paljon jo kärsiä ja johon hän niin suurella luottamuksella pani kaiken elämänsä toivon.