"Kenties yhden ainoan kerran eläessään, mutta hän ei voinut toisin tehdä, ei voinut toisin tehdä sydämensä vaatimuksien ja omantuntonsa tähden, sillä tunnon ja sydämen vakuutukset ovat ihmiselle sekä lujimmat että pyhimmät. Tuon vakuutuksensa voimasta pani Marikin elämänsä alttiiksi, sen voimasta rohkeni hän paneutua teidän lujaa tahtoanne vastaan; hänellä on luja asioiden tutkimus- ja päättämiskyky; hänen omituiset asiansa eivät ole muiden päätäntö-vallassa, siis: hänen suonissaan juoksee isänsä verta. Jos hän Jaakon valitsi elämänsä kumppaniksi, ei ole mielestäni ollenkaan kumma, sillä hänessä on enemmän miestä kuin luullaankaan", puheli puhemies.
"Teidän ei ole tarvis häntä minulle ylistää; onneksi tunnen hänen liiaksikin hyvin: juoppo, riitaisa roisto", sanoi Mauno.
"On kyllä tosi, että nuoruudessa saadun huonon kasvatuksen jäljet pistävät hänestä esiin useammasti kuin suotava olisi, mutta nuot puuskat ovat harvenemassa, eivätkä suinkaan enenemässä, ja se on ihmiselle hyvä merkki. Hänellä on hyvät luonnonlahjat ja tunnollinen sydän ja hän taistelee parast'aikaa, niinkuin minä luulen, voitollista taisteloa paheitansa vastaan; hänestä tulee, luulen ma, kerran vielä hyvä ja kunnioitettava mies. Minun luullakseni olisi teille itsellennekin eduksi, kun ottaisitte heidät yhtenä kotiinne", puheli Korpelan isäntä edelleen.
Pitkään aikaan ei Mauno vastannut mitään.
"Kuulitko, Mauno, mitä Korpelan isäntä puhui? Eikö asia ole niinkuin hän sanoi? Ota, hyvä Mauno, heidät kotiin, minunkin olisi sitten niin hyvä olla; tee nyt niin Mauno! — Jaakko on kelpo mies", ehätti emäntä rukoilemaan.
Mauno ei vastannut nytkään mitään. Hän katsoi alasluoduilla silmillä yhteen ja samaan paikkaan: hänenkin rintansa aaltoili ja hän hengitti raskaammin kuin tavallisesti.
"Miehen tulee pitää sanansa; joka on tehty, se on tehty ja tehty seisoo. Ei siitä asiasta enään sanaakaan; onko teillä vielä jotain muuta sanottavaa?" sanoi Mauno vihdoin jäykästi, samassa nousten ylös, oikaisten itsensä hyvin ryhdikkääksi ja katsoen kiinteästi Korpelan isäntää silmiin.
Luultavasti taisteli Mauno kovaa sisällistä taistelua tuona äänettömänä hetkenään. Korpelan isännän järkevä ja totuuteen perustettu puhe lienee eloon herättänyt hänessä luonnollisen vanhemman rakkauden lastansa kohtaan, joka rakkaus tuossa miehekkäässä povessa taisteli hänen jäykkää ja lujaa luonnettansa vastaan. Kaksi kovaa asiaa oli nyt vastakkain Maunon sydämessä, nimittäin: vanhimman rakkaus ja kunniasana, vaikk'ei kunniateko, joka tuon sanan voimasta oli tehty. Hän antoi jälkimmäisen voittaa, antoi totuuden ja oikeuden sortua väärän teon ja mielipiteen alle, piti väärin sanotun sanansa, väärin tehdyn tekonsa oikeampana, piti pyhempänä omantunnon ääntä ja vanhimman rakkautta ja velvollisuutta — niin, antoi pahan voittaa hyvän.
Kun Korpelan isäntä oli ilmoittanut, ett'ei hänellä ole muuta sanottavaa, lähti Mauno paikalla pois huoneesta. Emäntä ja tuo onnistumaton puhemies ymmärsivät aivan hyvin, mitä nuot Maunon sanat sisälsivät. Heti Maunon mentyä, pillahti emäntä katkeraan itkuun ja Korpelan isäntä lähti jotenkin raskaalla mielellä pois.
Kun hän tuli kotiaan, vei hän heti Jaakon ja Marin kahdenkesken. Siellä ilmoitti hän surumielin heille, kuinka huonosti tuo hänen puhemies- ja sovitusyrityksensä oli käynyt. Jaakossa synnytti tuo tieto ankaran surumielisyyden, sillä hän toivoi asiat kääntyvän hyvälle kannalle Korpelan isännän välityksen kautta. Marissa ei tuo uutinen vaikuttanut kovin suurta mielipahaa, sillä hän tunsi isänsä luonteen, mutta kappaletta alakuloisemmaksi tuli hänkin kappaleeksi aikaa.