Navetta tuli isompi kuin tuo heidän pikku tupansa, joka heidän yhteisestä neuvostansa oli tehty vaan noin kolmisyliseksi, neliseinäiseksi, porstuattomaksi ja kamarittomaksi huoneeksi. Mari oli tahtonut navetankin pikkuseksi, mutta Jaakko sanoi: "mikä sen tietää, jos meillä olisi vielä enemmänkin eläimiä." Tuo Jaakon lause tuntui Marista niin toden mukaiselta, ett'ei hän enään yhtään kieltänyt tekemästä isoa navettaa.
Pieni oli heidän pikku tupansa, mutta sangen mieluinen ja rakas se oli heille. Sinne he aina menivät päivätyön päätyttyä, levähtämään päivän vaivoista ja ponnistuksista, ja silloin he aina tunsivat sanomatointa lepoa ja rauhaa omissatunnoissaan. Pikkunen pata rippua killui koukussa, jolla Mari aina keitti pienelle perheellensä aterian ja Jaakko teki sill'aikaa jotain talouden kapinetta. Rakas oli heille tuo oma koti ja Marista ei tuntunut tuo Metsälammen rämekään hetikään niin rumalta kuin ennen. Mieluiset olivat heille nuot työt ja askareet, ja elämän surut ja vaivat eivät heitä joutuneet painamaan. Lepohetkinään kävivät he onkimassa Metsälammesta, johon Jaakko oli laittanut porrastetun tien ja laiturin, rantojen vetelyyden vuoksi. Ja ainapa sieltä joskus takertui joku ahven heidän onkeensa; varsinkin Marin ilo oli suuri, kun joku kyrmyniska vonui hänen onkeensa ja alkoi jurmuilla; aina enemmän iloitti häntä, kun hän sai sen maalle vedetyksi päristelemään.
Sitten kun he olivat rakentaneet vielä pienen aittasen, vähiä elämän tarpeitansa varten, rupesivat he kasken kaatamiseen, lampiin päin olevalla mäkivierulla, sillä nyt oli jo täysi lehti puussa. Sitten kun sitä oli mielestään kylläksi saatu kaadetuksi, ryhdyttiin Kurnuvan ojasta alkaen vesiviemärin kaivamiseen. Niin uskomattomalta kuin se kuuluukin, oli vesi Metsälammesta ennen syksyä pudonnut runsaasti pari kyynärää, vaikka tekivät heinänkin vähille elukoilleen sillä välin. Kaskensa he polttivat ja viertivät myös syyspuoleen, ja Jaakko kylvi siihen kymmenen kappaa rukiita. Useasta kohden nousi jo valkoinen kaunis savi suon vankan, ko'okkaan ja syvän viemärin pohjasta, ja hauskimpia heidän elämänsä hetkiä oli se, kun he saivat puhkasta ojansa pään tuohon puolta virstaa pitkään ja syvään Metsälampeen. Eipä ole enään kuin joku syli, joku kyynärä, niin vesi pääsee tulemaan — nyt, nyt Jaakko pistää jo ensimäistä turvetta pois ojan ja lammin väliltä — hei! nyt nielasi vesi jo kohta irti olleen turpeen ja syöksähti suurella pauhulla ojaan — voi, voi! Nyt se särki koko kannaksen ja vei mennessään, ja kiittivät kaivajat ja iloitsiat onneaan, kun pääsivät pakoon. He olivat voittaneet monen väsyn perästä: vesi syöksyi suurella voimalla ja pauhinalla Metsälammesta heidän ojaansa myöten Kurnuvan ojaan, repien ja muassaan vieden kaikki mitä irti sai. — Jaakko ja Mari olivat voittaneet.
Syksy läheni nyt ja tuo suomalaiselle niin välttämätöin sauna puuttui heiltä. Nyt ryhdyttiin sen tekemiseen. Varalta nostettiin sammalet ensin, jos niin kävisi, että talvi tulisi ennenkuin sauna tulisi valmiiksi. Isoksi ei tuota saunaa aiottu, sillä eipä ollut iso perhekään. Kaskea kaataessaan oli Jaakko jo varannut parhaat puut saunan hirsiksi ja ne olivat siis valmiit. Jonkun ajan kuluttua oli saunakin valmis, sillä eipä mikään näyttänyt voivan vastustaa heidän yhdistettyjä voimiaan ja tahtoaan. Suloinen ja ihana oli tuo ensimäinen löyly, jolla he nyt ensikerran kylvettivät ja hautelivat kesän vaivoista uupuneita ruumiitansa, ja tuntuipa siltä kuin tuo löyly olisi kaikki ne pois pyyhkäisnyt.
Syksy tuli, talvi läheni. Linnut lakkasivat laulamasta ja lensivät kauvas pois. Puiden lehdet kellastuivat ja alkoivat putoilla maahan. Ja Jaakko latoi pikku-tuvan eteen aidaksia pystöön ja peitti ne havuilla; siitä tuli porstut. Samanlaisen teki hän navetan päähän; siitä tuli heinälato.
Syksy tuli, talvi läheni. Maa alkoi routia, Metsälampi vetäysi jäähän ja lumihiutaleita alkoi tippua taivaalta maahan. Pilven jönkäleet taivaalla olivat niin kolkon näköisiä ja koko luonto näytti pukeutuvan kolkkoon asuun.
Kolkko oli Jaakonkin mieli, synkät hänen ajatuksensa ja mielialansa. Talvi tuli; kesä oli heiltä vienyt kaikki ruokavarat, mutta ei ollut mitään antanut, millä nyt eletään eteenpäin, miten päästään tuon kolkon, pitkän ja paljon vaativan talven yli? Nepä olivat kysymyksiä, jotka saivat Jaakon mielen kolkoksi ja apeaksi.
Mari huomasi tuon Jaakon synkkämielisyyden.
"Mikä sinua, Jaakko, vaivaa, miksi olet noin nolo?" kysyi Mari eräänä kertana Jaakon työstä tultua ja äänettömänä istuen jakkaralla.
"Mitenkä saattaisin olla iloinen? Kesä on kuluttanut kaikki ruokavaramme, millä tulemme toimeen, millä elämme vuoden ja ensinnäkin talven yli", sanoi Jaakko nolosti.