VII.
Uusia ponnistuksia.
Kun kevät tuli ja lumi suli, tuli Jaakko kotiin, tekemään työtä omalla turpeella. Ensimäinen tehtävä oli nyt pellon teko pikku tuvan akkunan alle. Paljon oli siitä työtä, paljon vaivaa, sillä korven kannot ja kankaan kivet tekivät kovaa vastarintaa. Mari ja tyttönen olivat myös Jaakolla apuna, ja tuo oli heistä oikeen mieluista, kun saivat kieppua puoman nokassa. Paljon oli työtä, paljon vaivaa pellon tekemisessä, mutta yhden ja toisen kannon ja kiven täytyi kumminkin siirtyä pois, kun yhdistetyillä voimilla ponnistettiin, ja ennen pitkää oli pelto valmis. Se oli pottumaa, joka noin syntyi. Jaakko oli kylästä tuonut siemeniä, ja olihan heillä lantaakin, miks'ei se käynyt laatuun. Iloiten toivat he penkkejä uuteen peltoonsa, joihin sitten istuttivat pottuja, levittivät lantaa niiden päälle ja multasivat sitten viimeiseksi.
Kesä tuli aina ihanammaksi; aurinko paistoi niin lämpymästi, ja silloin tällöin satoi runsaan kasteen; tuntuipa siltä kuin Luoja olisi oikeen hautomalla herättänyt kuollutta luontoa uuteen eloon. Ja uuteen eloon heräsikin luonto: maa rupesi viheriöitsemään, puut aukasivat lehti-urpunsa ja ne kasvoivat pian täysiksi lehdiksi, jotka tekivät metsän niin viheriäksi ja ihanaksi. Pienet perunan taimet pistivät nokkaansa maasta esiin, ensin mustan viheriäisinä, paksuina tönttöinä, mutta pian olivat ne leveöinä ja elävän näköisinä lehtinä. Halme tuolla Metsälammen puolella rehoitti niin mustanpuuheana ja lupaavan näköisenä, ja se lainehti tuulen hiljaisesti humistessa puiden latvoissa; näyttipä siltä kuin tuo laiho olisi ymmärtänyt tuota tuulosen ystävällistä hyminää ja kumarrellut sille. Vasikka mylvähteli ja juoksi illoin, iloisesti hännällänsä huiskien, Marin luokse, anomaan iltajuomaansa, ja lampaan karitsat kiipesivät navetan luona olevan ison kiven päälle ja leikkivät ja hyppelivät siinä. — Tuo oli kevät, kesän elämän aamu, ja Jaakolla ja Marilla oli myös perheellisen elämän kevät-aamu; olisipa luullut, ett'ei kummankaan aamun selkeälle taivaalle voi koskaan kokoontua himmentäviä hattaroita, ei murheen mustia pilviä, ei kiusausten ja koetusten kovia myrskyjä, niin valoisa ja lupaava oli sekä kesän että perhe-elämän aamu.
Nyt ryhtyi Jaakko taas käsiksi Metsälammen rämeesen. Ensin loi hän komean ja leveän tien pikku tuvalta lammelle. Sitten rupesi hän palstomaan ojittamalla rämettä, kahtapuolta tuota uutta tietänsä. Kun hän oli ojilla saanut kierretyksi useampia palstoja, rupesi hän kuokkimaan tuota ankaran näköistä rämettä. Kovaa vastarintaa tekivät nuot pystyssä olevat puut ja vankat juurikat sielläkin. Aamusta varhain, illasta hiljan välkkyi nyt Metsälammen rämeellä Jaakon juurikirves ja mahtava kuokka, ja pehmeäperäinen maa lekahteli tuon voimakkaan miehen iskuista. Mustana oli Jaakon hartiat päiväkaudet, vaivoista ja ponnistuksista valuvasta hiestä. Vankkoja rytöjä, suuria, tuoreita, mutta kaadetuita puita ja tervasjuurikoita jätti voimakas mies jälkeensä pitkin rämeistä pelto-sarkaa. Kyllä aurinko paistoi helteisesti ja kyllä työ lisäsi hellettä ja hikeä, mutta Jaakko ei helpoittanut, sillä hän tunsi sydämessään, että hän tekee työtä kodin ja Marin eduksi. Vaivojen valuttamaan hikeen oli hyvä tarttumaan suon roska, pöly ja mura, ja yhä mustemmaksi kävi Jaakko tuosta uudesta lisäväristä. Häntä oli sanottu karhuksi ja tosiaankin näytti hän nyt karhulta, kun hän karhun voimilla, avopäin, märkänä ja mustana jyski Metsälammen rämeellä, isojen murtoliutojen takana, jotta puut huiski, kannot lenti, turpeet tuiskuna pölisi.
Vaikka Jaakolla oli niin viljavat voimat, uupuivat ne kuitenkin jo illaksi, ja silloin istui hän jonkun lie'on päälle, ja syvä huokaus nousi hänen rinnastansa. Kun hän siinä vähän levähti, lähti hän kävelemään kotiaan kohden. Mutta kun hän rämeeltä nousi kankaalle, jossa ruishalme niin uljaana, puhtaana ja lupaavana seisoi, niin hänen väsynsä alkoi haihtua. Ja kun hän käveli lähemmäksi pikku tupaa, rehotti siellä perunamaa niin rotevana ja uljasvartisena, kohotellen uljaita varsiansa taivasta kohden illan kalpeassa, niin tuntuipa Jaakosta silloin ikäänkuin ruis halmeella ja perunamaa olisivat yhtyneet yhteen tuumaan ja illan siimeksen kannattamana kuiskanneet hänelle: elä epäile Jaakko! Silloin haihtui hänen väsynsä kokonaan ja iloisena ja reippaana astui hän pikku tupaan. Tiellä oli Mari naurusuin häntä vastaanottamassa, ja useinpa oli hän varustanut kylvyn tuohon pieneen pirttoseen, jossa Jaakko sai pestä pois kaiken lian ja hien, ja haudella rasittunutta ruumistansa. Siellä tuvassa söi hän oman Marisensa laittaman illallisen ja pani maata, ja silloin tuntui Jaakosta kuin ei hän olisi vaivaa nähnyt vielä koskaan eläessään.
Kun Jaakko oli saanut raadetuksi parin tynnyrin alan, rupesi hän polttamaan niitä isoja murtoläjiä, jotka olivat kuokoksella. Hän poltteli sateen aikana laitapuolet, että tohti paremmin sitten polttaa muut paikat, sillä hän kovin pelkäsi valkean irti pääsemistä. Kun sitten tuli sopiva aika, pani Jaakko koko kuokoksensa valkeaan, ja silloin pöläkkä nousi! Ryskyen ja rätisten riutuivat isot murtoläjät tulen kaikki nielevän voiman alla, ja musta, synkkä savu kohosi korkealle yläilmoihin, ja pian olivat puurydöt kuokokselta puti puhtaana ja muu tarpeetoin törky palaneena.
Marista ei ollut tällä kerralla noin kovaan työhön, jonka syytä nyt emme huoli mainita.
Nyt tuli ojittaminen Jaakolle työksi ja Mari ei enään pysynyt alallaan, vaan hän tuli tytön kanssa ojamultia hajottamaan. He hajottelivatkin ojamullat järkiään, mitä Jaakko ennätti luoda, ja se oli hänelle iso apu. Noin ponnisteltua tuli maa valmiiksi siementä vastaan ottamaan ennen niityn aikaa.
Nyt tehtiin kaksinkerroin heinä, kaksinkerroin lisääntyneelle karjalle, ja Mari ja tyttö auttoivat Jaakkoa siinäkin minkä voivat.