Kun heinä oli tehty, tuli toiset tuumat. Ruis halmeella oli lyykistynyt melkein maata myöten kumollensa, sillä se ei voinut suorana seisoa sen raskaan taakkansa kanssa, jonka se oli viime aikoina saanut tähkiinsä. Keltaset, pitkät ja täysinäiset tähkäpäät pilkistelivät aidan raoista pikku tupaan päin, ja näyttipä siltä kuin he olisivat olleet piilosilla ja kuiskineet: ettepä näe, Jaakko ja Mari.
Silloin sieppasivat Jaakko ja Mari sirpit käsiinsä ja menivät vankan rukiinsa kimppuun ja alkoivat leikata; tyttönen tuli ja sitoi vankkoihin, raskaisin lyhteisin, mitä he saivat leikatuksi, ja pian oli halmeella pystyssä vankkoja kuhilaisia. Mari lähti illalla kappaletta ennen kuin toiset, ja kun hekin menivät kotiin, valaisi kirkas takkavalkea niin iloisesti puhtaita huoneen seiniä ja potatit kiehua polisivat niin ystävällisesti padassa; tuntuipa siltä kuin ne olisivat kilvan toisiltansa kokeneet oikein huutamalla sanoa: rop, rop, rop, rop! Katsokaasta nyt, Jaakko ja Mari! Olemmehan kasvaneet omassa pellossa. Silloin taasenkin tuntui pikku tupa heistä semmoiselta onnelalta, jonka vertaista ei muualla maailmassa löytyisi.
Rukiit puitiin tuossa pienessä, maalattiaisessa saunassa, joka sitä varten oli alusta alkaen semmoiseksi varustettu, sillä isompaa riihtä ei heillä ollut. Ahtaasti kävi työ tuossa pienessä huoneessa, mutta aikaa voittain tulivat kumminkin rukiit puiduiksi, ja he saivat suuria rukiita kuin herneitä kolme tynnöriä kymmenen kappaa, ja vieläpä hyvän joukon olkia ja ruumenia karjan rehun avuksi. Potut otettiin maasta ylös ja sijoitettiin talven varaksi pikku tuvan alle kellariin. Voi kuinka hyvältä heistä nyt tuntui, kun heillä oli oman työn, oman vaivan hedelmänä jotain koossa vastaisen varaksi; tuntuivatpa he mielestänsä oikein rikkailta.
Kun oli saatu rukiita irti, kylvi Jaakko omilla uutisillaan tekemänsä suopellon, johon meni siementä kaksikymmentä kappaa. Sitten rakensi hän aidan uuden kylvönsä ympärille, ja se ei tarvinnut olla korkeaa, kun vankat ojat olivat apuna.
Kun kaikki oli koossa, kääntyi Mari vuoteelle, ei kuollakseen, mutta — paratakseen. Heille, näetten, syntyi esikoinen, tuommoinen terve, kaunis poika, ja näyttipä siltä kuin tuo poika olisi arvannut odottaa sitä aikaa, jolloin isä ja äiti olisivat jo jotain voineet kokoon saada. Suuri oli isän ilo, iso äidin riemu, kun poika syntyi terveenä ja onnellisesti maailmaan. Ja he tunsivat uusia elämän velvollisuuksia, uusia vaikutusaloja auenneen heidän eteensä.
He rupesivat poikaansa heti nimittämään Maunoksi, ja Maunon sai poika nimekseen kasteessakin, sillä he tahtoivat rakentaa pysyväisen muiston Marin isälle, jota rakastivat kaikesta sydämestään, vaikka tuo kova isä oli niin armottomasti heitä kohdellut. Tuota rakkauttaan eivät he käytännöllisesti ja julkisesti voineet osoittaa, sillä eivät he kumpikaan uskaltaneet hänen näköönsä mennä, eikä Jaakko ollut häntä nähnyt sittemmin kun hän oli mennyt naimisiin Marin kanssa. Mutta usein, hyvin usein muistivat he ikävällä häntä ja tahtoipa väliin heidän mielensä murtua, muistellessaan tuota jäykkää ukkoa.
Syksy tuli, talvi läheni nytkin, mutta Jaakon mieli ei nyt synkistynyt. Hänellä oli kaksin kerroin syytä iloita, sillä kaksin kerroin oli hänellä nyt rakkaita omaisia, joiden eduksi hän tunsi olevansa kaksinkerroin velvollinen uhraamaan neronsa ja voimansa, kaksin kerroin oli myös Jumala siunannut hänen työnsä ja antanut runsaan hedelmän. Ilolla ryhtyi hän syyskorvaksi lisäämään entistä perunamaataan. Ja kun hän väsyi raskaassa työssään, pistäysi hän silloin pikku tupaan, ja siellä Mari ja pikku Mauno hänelle hymyilivät niin lempeästi ja viehättävästi, ja Jaakko tunsi itsensä niin onnelliseksi kuin kukaan tässä maailmassa suinkin saattaa olla.
Nuo uudisasukkaat eivät juuri usein käyneet kylässä, paitsi silloin kun heillä oli jotakin tärkeää asiaa, ja joskus kirkossa. He eivät saaneet hupiaan juuri kenestäkään, sillä he tiesivät, että enimmät ihmiset pitivät heitä kylän heittiöinä ja ylenkatsoivat heitä kaiken kurjuuden ja viheliäisyyden esikuvina. Tuo pieni koti oli heille rakas ja kallis, jossa he saivat elää, olla ja tehdä aivan niinkuin itse tahtoivat. Ei tuossa uudessa Tinttalassa käynyt usein vieraita, sillä kenenkään kulku ei ollut sen kautta ja nuot ylenkatsojat eivät suinkaan halunneet asian-alkain tulla sinne. Korpelan isäntä ja useita muitakin samanmielisiä, kävi usein Jaakon ja Marin talon alkua katsomassa, ja he eivät voineet kyllin ihmetellä, kuinka paljon he niin vähässä ajassa olivat aikaan saaneet.
"Eipä tiedä, vaikka Jaakko vielä tekisi talon Metsälammen korpeen", sanoi eräänä kertana Korpelan isäntä Mäkelän Maunolle.
"Mitä joutavia pitää puhua", sanoi Mauno, eikä kääntänyt päätäänkään ja väänsi puheen toiselle suunnalle.