Paljon oli Jaakolla työtä, mutta paljon hän sitä tekikin. Talvella perkkasi hän niittyä, hakkasi aidaksia ja halkoja, laittoi puita, heiniä kotiin, ja täytyipä hänen käydä kylän työssäkin, sillä omat vuodentulot eivät vielä riittäneet koko vuodeksi.
Noissa puuhissa kului talvi ja kesä tuli. Kun perunat oli saatu kylvetyksi, rupesi Jaakko taasen jyskimään Metsälammen rämeellä. Ei hän muualle lyönyt, ei laskenut, sillä se oli hänen mielityötään. Mari oli hänellä nyt suurena apuna joka aika, uutta suopeltoa vuovattaissa, sillä tyttönen kotona hoiti pikku Maunoa. Väliin tuli tyttö pikku tuvan portaille, huutamaan äitiä, ja se tapahtui silloin kun hän oli pahassa sovussa Maunon kanssa; eihän muuta, äidin täytyi nakata työ aseensa ja pienet, näppärät kintaansa pois, jotka Jaakko oli hänelle tehnyt, ja rientää pahalla päällä olevaa pientä ja rakasta poikaansa hyvittämään. Poika asettuikin heti äidin tultua, sillä onhan äidillä niin paljon lempeä, hyvyyttä, rakkautta ja lahjoja antaa pienoisillensa, ett'ei maailmassa kenelläkään ole niin paljoa hyvää.
Märkä räme oli paljon laskenut Jaakon ojittamisen kautta. Metsälammen äyräät eivät olleet enään vetelät ja kalat hyppiä loiskahtelivat iloisesti kesän tyyneinä ja kauneina iltoina peilikirkkaan Metsälammen pinnalla, sillä vesi ei ollut kuivanut siihen määrään asti, että kalat olisivat kuolleet.
Paljon saivat he yhdistetyillä voimilla aikaan Metsälammen rämeellä. Sarka saran perästä ilmestyi rämeelle, jotka pitkinä ja solevina juoksivat päin lampeen. Suorat, pitkät ojat sarkojen sivuilla osoittivat paikkaa, mitä nuo työteliäät ja yksineuvoiset ihmiset olivat kulkeneet. Ruis menneen kesän kuokoksella kasvoi tuossa rinnalla tuuheana ja vankkana, ja se rohkaisi heidän mieltään ja kehoitti heitä ehtimiseen uusiin ponnistuksiin. Tuo tiekin, jonka Jaakko oli ensimäisiksi töikseen lammelle tehnyt, kasvoi jo viheriää ruohoa, ja sitä myöten oli niin hyvä ja ihana mennä, vaikka väsyneenäkin, pikku tuvalle. Siellä oli heille vastassa pikku Mauno, ja hän hymyili ja muhaili isälle ja äidille viattomalla ilolla ja oikoi pieniä käsiänsä heitä kohden; tuntuipa silloin olevan heidän vaivansa palkittuna.
Kun he noin yhteisillä voimilla, yhteisellä tahdolla ja lujuudella taas sen kesän ponnistelivat, käyttäen joka hetken, mikä heille liiaksi jäi talouden toimista, Metsälammen rämeen viljelemiseen, niin oli heillä rukiin kylvön aikana paljon isompi palsta siementä odottamassa kuin koskaan ennen.
Kesä oli silloin erinomaisen helteinen ja lämmin. Maa kasvoi kaikkialla täydeltä terää ja maanmies sai kaikkialla korjata runsaan sadon. Ruis Metsälammen rämeelläkin kasvoi vankasti ja notkuen kantoi se kullan keltaisia raskaita ja täysinäisiä tähkäpäitään. Iloisella mielellä ryhtyivät taas uudistalon asukkaat leikkaamaan runsasta työnsä hedelmää, ja kun ne olivat puidut tuossa pienessä saunassa ja viedyt tallelle heidän pienen aittansa salvoihin, oli heillä tallella neljätoista tynnöriä oivallisia rukiita tulevaksi varaksi.
"Enkö minä, Mari, sanonut, että tuosta rumasta Metsälammen rämeestä tulee vielä kerran lihava viljamaa? Vieläkö nyt kammoksut tuota rumaa rämettä?" sanoi Jaakko eräänä iltana mielihyvillään, vedellen savuja piipustaan; he olivat sinä päivänä puineet viimeisen riihensä ja tulleet juuri kylpemästä.
"Sanoithan sinä niin. Minä en ymmärtänyt silloin semmoisia asioita, sinä ymmärsit ja ymmärrät. Mutta sanoinhan minäkin kerran sinulle: kyllä sinusta vielä mies tulee. Nythän sinusta on jo moninkertaisesti mies tullut, mies töissäsi, toimissasi ja tavoissasi; sinusta on tullut enempi kuin silloin osasin aavistaakaan, sinusta on tullut minun oma mieheni, minun oma Jaakkoni", sanoi Mari ja tarttui syliksi Jaakkoon.
"Mikä olisi minusta ilman sinutta tullut", sanoi Jaakko värähtelevällä äänellä ja kyyneleet nousivat hänen miehekkäisiin silmiinsä. Mari havaitsi ne; hän tiesi ja tunsi mistä pohjasta ne tulivat ja hän pyhki pienellä, pehmosella kätösellänsä ne pois.
Jaakon mieleen oli muistunut entinen kurjuutensa ja viheliäisyytensä, entinen kurja kasvatuksensa, entinen hylkynä ja ylenkatseena olemisensa, entiset väärällä jäljellä olemisensa, entiset taistelonsa, nousemisensa ja lankeamisensa ja sitten nykyinen onnensa. Oliko kumma jos hänen tunnokas sydämensä murtui kyyneleihin asti, noita kaikkea muistellessa?