Petäjä- ja survoleipä makasi myötäänsä pöydällä, sillä työn-ansiotkin olivat loppuneet samassa kuin katovuosi tuli, ett'ei ollut mahdollinen silläkään lailla saada leivän lisiä. Valju, mehutoin oli ravinto, mutta ei kukaan heistä valittanut eikä nurkunut elämän kovuutta, ei kukaan heistä syyttänyt toistaan, sillä he tiesivät, että onni ja onnettomuus tulevat Jumalalta ja tuon tunnon ja tiedon voimasta kantoivat he kärsivällisesti ja nurkumatta yhteistä raskasta kuormaansa.
Jos Jaakko tulikin usein synkkä- ja raskasmieliseksi elämän surun tähden, oli siinä Mari aina lepertelemässä ja iloittamassa häntä, sillä hän tiesi että Jaakko kävi huolelliseksi juuri hänen ja lapsensa tähden, kun ei hän voinut pitää selvää leipää pöydällä heidän varallansa. Kauvan ei Jaakko voinut erällänsä olla raskasmielisenä, sillä seisoihan hänen vieressänsä olento, joka työllä ja totuudella näytti, että hän rakastaa Jaakkoansa sydämestään, myötä- ja vastoinkäymisessä, niinkuin hän vihittäessä oli luvannut, ja niin seisoi Mari vankkana elämän pylväänä, silloinkin kun Jaakko horjui ja oli sortua elämän surun raskaan painon alle.
Niin. Monta surua, monta huolta, monta edeltäpäin arvaamatointa ahdistusta ja murhetta tuopi halla ja sitä seuraavat puutokset ihmisille. Niin kävi Jaakolle ja Marillekin, niinkuin kohta saamme nähdä.
Olemme maininneet, ettei tuossa uudessa talossa juuri monesti käynyt vieraita, ja niin oli nytkin vielä. Mutta eräänä kevät-talven iltana nähtiin se kumma, että kartanolle ajaa tomautti hevosella eräs mies. Hevonen oli varustettu senkin seitsemänlaisilla heluilla ja kulkusilla; komea oli rekikin, jossa uljaasti puettu mies istui. Kartanolle ei voitu tuntea, kuka tulija oli.
Kun pikku tuvan ovi aukeni ja vieras astui sisään, havaittiin hänen olevan — Marttalan Matin. Hän ei sanonut hyvää päivää eikä muuta, astua harppasi vaan muutamalla pitkällä askeleella perässä olevan pöydän päähän ja räsähti siihen istumaan.
Mitäpä varten tulikaan Marttalan Matti uuteen Tinttalaan? Tuliko hän elämän suruista ja huolista raskautetuita, entisiä tuttujansa lohduttamaan ja auttamaan, nykyään runsaasti käsillä olevilla aineellisilla varoillansa? Ei, niitä varten ei hän tullut, muuta asiaa oli hänellä.
Tuo odottamatoin Marttalan Matin tulo teki pikku tuvan asukkaille pahan vaikutuksen. Pahana enteenä oli Matin ilmestyminen likitienoille ollut heille pitkin elämänsä aikaa, ja pahimmat elämän haaksirikot oli tuo ilmestyminen aina heille tuonut. Monenlaiset muistot, tunteet ja ajatukset kaikista entisistä tapauksista ja elämän seikkailuista lensivät salaman nopeudella Jaakon ja Marin sielun lävitse ja nuot muistot repäsivät heidän entisen elämänsä kirkkaana tauluna unhotuksesta heidän silmiensä eteen. He tunsivat sen suuren välin, joka varallisuuden kannalta katsoen oli nykyään heidän ja Matin välillä, tiesivät myös senkin, mitä Matti itse tuosta heidän välistänsä pitää. — Noita kaikkia tuntiessaan kuohui häpeän viha Jaakon sydämessä. Hän oli Matin tullessa ollut takkavalkean ääressä vuoleskelemassa erästä kauhapuuta, mutta tuon vieraan tultua rupesi hänen kätensä niin vapisemaan, että hän katsoi sopivaksi pistää puukon tuppeensa ja lakata vuolemasta.
Kaukaan aikaan ei puhunut kukaan mitään.
Pöydällä oli useampia puolistoita pettuleipää. Rikas, selvää leipää syövä, ylpeä vieras, otti vihdoin pöydältä pettuleivän puoliskon käteensä, jota hän sitten käänteli ja silmäili. Sitten paiskasi hän sen kädenkannattamaa pöytää kohden, mutta pettuleivän puolisko sai semmoisen kyydin, jotta se meni kolin kolia lattialle.
"Tuommoinen leipäkö se onkin näillä maan mahtavilla ja ylpeöillä syötävänä?" sanoi Matti samassa, kun hän leivän puoliskon nakkasi.