Kiitollisuuden kyyneleet nousivat tuon turvattoman tyttöraukan silmiin, kun hän kuuli, ett'ei hänen tarvitse pois lähteä, sillä pikku tupa ja sen asukkaat, erittäinkin pikku Mauno, olivat tulleet hänelle rakkaiksi, sillä tyttö oli saanut aina Jaakolta ja Marilta ihmisellisen kohtelun, jonkatähden hän oli tullut kuin perheen jäseneksi.
Heidän täytyi nyt ruveta leikkaamaan hallan panemaa viljaansa. Olki vahva, terä huono oli nyt heidän rukiissaan ja ohrassaan. Keveänä nousta suhahtelivat nyt kaurat leikatessa, siihen sijaan kuin ne ennen olivat olleet raskaat, jotta oikein jymähtivät maahan laskiessa. Paljon tuli vankkoja kuhilaita ja tuppuja, mutta paljon ei niistä ollut apua, muuna kuin eläinten rehuna. Paljon tuli heille riihellisiä, mutta paljon ei nyt riiheltä lähtenyt, muutama kappa vaan ohran suoria, keveitä kuin ruumenia ja sama määrä rukiita, pieniä kuin oravan kynsiä; — niillä ei pitkälle menty, ei paksun ponnisteltu.
Halla ei käynyt ainoastaan Tinttalassa, sen tuhotyöt olivat yleiset koko maakunnassa ja siitä seurasi kallis, kova aika.
Siitä oli kuitenkin hyvä, että Jaakolla ja Marilla oli säästössä menneen vuotisia rukiita niin paljon, että saivat siemenen taas uuteen peltoonsa ja vieläpä heille jäikin puoli tynnyriä.
Ei ollut nyt muuta neuvoa, täytyi ruveta syömään pettua ja olkia. Oudolta ja pahalta tuntui muutos, mutta muuta neuvoa ei ollut. Valjuksi veti mehuton olki, kehnoksi teki petäjäinen ruoka, mutta muu ei auttanut. Kuitenkin oli siitä hyvä, kun heille tuli jo kaksi lehmää lypsämään ja että oli teurastaa jo pari lammasta.
Koko kylässä ei ollut vanhaa viljaa säästössä katovuotten varalle, muilla kuin Mäkelässä ja Marttalassa. Mutta vaikka enimmällä osalla asukkaista ei ollut vanhoja viljavaroja, hankkivat he kuitenkin viljaa, joko ostamalla tai velaksi, ja niin saivat hekin selvän leivän pöydällensä. Mutta uudistalolaisien ei käynyt niin tekeminen, sillä kukapa heille olisi velkaa uskonut, eikä heillä ollut millä olisivat ostaneet. Pettua ja survoa täytyi heidän syödä.
Selvää leipää syötiin Mäkelässä, Marin entisessä kotitalossa; vanhasta, monivuotisesta varasta syötiin sitä, mutta kova ja leppymätöin isä ei katsonut hyväksi lähettää muruakaan, jos ei nälkää, niin kumminkin puutosta kärsivälle tyttärelleen!
Korpelan isäntä oli kerran kehoittanutkin Mäkelän Maunoa antamaan jotain apua Jaakolle ja Marille, "sillä", sanoi hän, "nyt nuot uutterat ihmiset sitä juuri parhaiten tarvitseisivat."
"Joutavia! tiedäthän, ett'ei minulla ole enää lasta", oli Mauno vaan lyhyesti ja jyrkästi sanonut.
Kovalta tuntui nyt elämä Tinttalassa.