"Voi hyvä Jumala! nyt on kaikki meiltä mennyt", huudahti Mari huolissaan.
"Eihän toki niin liene!" sanoi Jaakko, katsoen ulos akkunasta, mutta hänen selkäytimensä läpitse kävi kylmä viima. Hän oli tosin elämässään jotain tuommoista nähnyt, mutta ei se ollut ennen häneen niin kipeästi koskenut, kuin se nyt koski. Toisen pöydän alle hän oli silloin jalkansa pannut, toisen pöydältä ruokansa saanut, silti eivät ne olleet häneen niin koskeneet. Nyt oli oma nokka edessä, oma oli hänellä myös perhe ja hän tunsi olevansa edesvastauksessa sen toimeentulosta, ja niin tunsi Jaakko ensimmäiset hallan-vaikutukset tykönään.
Hän puki kiireesti vaatteet yllensä ja meni katsomaan ruista ja ohraa, Metsälammen rämeelle. Suorana ja pystyssä tojottivat nyt illalla vielä notkuvat korret. Näyttipä siltä kuin he olisivat itkeneet ja sanoneet: "voi, voi, Jaakko, mitenkä nyt kävi". Tuntuipa Jaakonkin sydän itkevän, sillä huoli hänen perheensä toimeentulosta astui nyt hänen eteensä täydessä haamussaan. Mitä nyt syödään, millä eletään, mitä voin asettaa Marini ja lapseni eteen? olivat kysymyksiä, jotka aloittelevan, mutta huolellisen perheen-isän sielussa hätäisesti risteilivät. Vastausta hakivat ne, tyydyttävää, keventävää vastausta, mutta semmoista eivät löytäneet ne, vaan yhtä tyhjinä, yhtä hätäisinä palasivat ne kuin lähtivätkin, ja Jaakon henkeä oikein ahdisti.
Synkkänä, alakuloisena palasi hän kotiinsa tuolta tarkastusretkeltänsä. Hän istui jakkaralle, eikä jaksanut puhua mitään; ei Marikaan ollut nyt mikään puhelias, sillä yhteinen huoli rasitti häntäkin.
"Millä nyt eletään?" virkahti Jaakko viimein.
"Jumala tiesi."
"Täytyy tyttökin panna pois", sanoi Jaakko synkeästi.
"Jumalani, mitä puhut, Jaakko! Hän, joka on turvatoin, isätöin ja äiditöin, joutuisi pois meiltä, nyt kun hätä uhkaa kaikkia. Mihinkä hän joutuisi, jos me hänen hylkäisimme? Hän on ollut suurena apuna ja hupina meillä, ja nytkö ensimäisen onnettomuutemme aikona hylkäisimme hänen? Ei, sinäkään et tahdo Jaakko, sitä. Annetaan tytön olla vielä meillä, kyllä hänenkin kupposeensa on aina jotain panemista, samalla kuin omaammekin", puheli Mari tytön puolesta.
"Puhuit oikein, olet oikeassa, Mari, annetaan tytön olla", sanoi Jaakko ja nousi.
"Tiesinhän minä sen, Jaakko. Sinä olet hyvä ja jalomielinen; tiesinhän minä sen", hopitti Mari iloissaan.