Niin hyvästi oli heille kaikki menestynyt tähän asti, että Jaakko aikoi ruveta hankkimaan isompaa asuin-huonetta. Hän hakkasi syksytalvella hirret, veisti ne ja veti hevosella kotiin. Kevätpuoleen rupesi hän salvamaan ja sulan tullessa oli hänellä kookas tupa, kolmen kamarin ja porstuan kanssa, harjapäällä. Kun tuohi rupesi lähtemään koivuista, kiskoi hän niitä katto-aineiksi ja puovasi rakennuksensa vesikattoon. Aikomus oli tuo kehä syksyllä valmistaa asuttavaksi. Riihi olisi ollut myös tehtävä, mutta sen tekoon ei riittänyt tällä kertaa aika eikä varat.
Heti kun kirsi sen verran suli, kynti Jaakko menneen-kesäiset rukiin sänget suolla. Kun ilma lämpeni ja kuivui, karhittiin ne ja poltettiin; ne kylvettiin ohraksi. Nyt oli heillä niin paljon kylvöä, ett'ei koskaan ennen.
Noista toimista ja puuhista jäänyt aika käytettiin tarkoin taas Metsälammen rämeen viljelemiseen. Ruis ja ohra kasvoi taasenkin uljaasti: näyttipä siltä kuin he olisivat kasvamisessa kokeneet kilpailla, kumpi heistä etevämmäksi pääsisi. Tuo uusi huoneen kehä näytti tuonne rämeelle niin komealta ja uhkealta; oikein talolta näytti nyt jo heidän kotinsa. Noita vaivojensa ja työnsä hedelmiä katsoivat he suurella mielihyvällä, ja silloin he tunsivat suuren luottamuksen itseensä.
Niin tuli syksy. Ansat olivat jo pantuina ja Mari oli jo joitakuita lintukontteja tuonut kotiin, suureksi yhteiseksi iloksi. Vankka ruis ja ohra notkui jo raskaan painonsa alla ja odotteli viimeistä valmistustansa. Iloisesti lainehtivat vankat kasvit tuulen hiljaisesti humistessa. Lainehtivatpa Jaakko ja Marikin tuolla rämeellä, kun he kuokkaa ja lapiota heiluttaen raivasivat uutta alaa viljelyksille, ja heidänkin sydämensä olivat niin iloiset ja tyytyväiset.
Tuuli kääntyi pohjoiseen ja synkeöitä hajapilven jönkäleitä alkoi kiitää taivaalla etelää kohden. Ilma kylmeni kylmenemistään ja olipa työ, tuska, jos Jaakko ja Mari tarkenivat kovassa työssään kesävaatteillaan.
Muuta ei pistänyt noiden ahkerain työntekijäin mieleen, kuin että nyt on hirmuisen kylmä. Heillä oli lyhyt elämän kokemus. Tuolla lyhyellä kokemuksensa ajalla olivat he tulleet tuntemaan, että hyvin tehty ja ahkera työ kantaa hyvät ja runsaat hedelmät, mutta — halla, sitä he eivät olleet oppineet tuntemaan, täysine seurauksineen, sillä se ei vielä ollut koskaan ollut heillä itsellään vieraana.
Kylmä oli nyt ja tuuli lakkasi puhaltamasta. Pohjoinen taivaanranta alkoi käydä sekeesen illempana ja haavan lehtikään ei liikahtanut, niin tyyni oli nyt.
"Lähdetään jo kotiin, nyt on niin kylmä", sanoi Mari.
Kotiin he lähtivätkin ja sinne tultuansa virittivät he valkean takkaan ja lämmittivät kohmettuneita käsiänsä. Illallisen syötyänsä panivat he huolettomina maata ja pian nukkuivat he levolliseen uneen.
Kun aamu tuli, oli maa vahvassa kuurassa ja potun varret olivat mustana, jotka illalla olivat niin viheriäisinä ja uljaan näköisinä. Suuri ja komea tupakkimaa, ihan pikku tuvan akkunan alla, oli mustana ja lopallaan; vankat varsien rungot olivat tosin pystyssä, mutta heidän leveät lehtensä olivat kaikki mustina ja alaspäin riippuvina; näyttipä siltä kuin parvi mustalaisia kaapuineen olisi tullut seisoa töröttämään heidän akkunansa alle.