Tulihan se kumminkin huomen-aamukin ja nyt lähdettiin ansoille. Mentiin ensimäiselle ansalle, siinä ei ollut mitään, toiselle, ei siinäkään, kolmannelle, tyhjä sekin. Mari rupesi taaskin pelkäämään, etteivät he saisi yhtään lintua.
"Emmehän vielä ole kokeneet kaikkia ansojamme, me saattaisimme vielä saadakin jonkun linnun ja olla saamattakin", koki Jaakko selittää.
Tultiin neljännelle ansalle, siitä oli ansa ja selkäpuu poissa. Mari, joka ensiksi ehti paikalle, huusi jo Jaakolle: "Voi hyvänen aika! Täällä ei ole edes ansaakaan ja täällä on kaikki paikat rikki". Kun Jaakko joutui paikalle havaitsi hän että siihen oli käynyt metso, sillä paikalla oli muutamia metson höyheniä. Hän silmäsi ympärilleen ja havaitsi kappaleen matkan päässä, mättään kolossa metson seljällään, selkäpuun kanssa.
"Katsopas tuonne mikä siellä on", sanoi Jaakko, ottaen Marin käsivarresta kiinni ja näyttäen metsoa kohden.
Ryöppynä ryöpsähti Mari sinne ja vanui metsoon kiinni; hän ei ollut muka jaksaa sitä maasta nostaa ylös, niin iso ja raskas oli se hänen mielestänsä. Hän tulla nujuutti metson kanssa Jaakon tykö, töytti käsin, töytti metsolla Jaakkoa, näpiskeli ja nykki häntä — siinä nyt Jaakko pöläkässä oli — ja hoki: "Voi, voi Jaakko! Saatiinpa lintu ja noin kaunis lintu; voi, voi kuinka minun on hyvä olla". Jaakko hymyili ja nauroi, sillä hänenkin oli hyvä olla, sillä mikään ei ollut hänelle mieluisempaa kuin se, että hän näki rakkaan vaimonsa iloisena ja hyvillä mielin. Kun he saivat kaikki ansansa kokeneeksi, saivat he vielä lisäksi koppelon, pari teertä ja muutamia metsäkanoja ja pyitä. Se oli Marin mielestä kelpo saalis, eikä se ollut vähä Jaakostakaan. Mari opetteli nyt ansoja virittämään, että hän yksin voisi käydä kokemassa, että Jaakko saisi olla työssä. Tästä puoleen kokikin Mari aina yksin ansat. Eräänä kertana oli Jaakko ennättänyt mennä puoliselle, ennenkuin Mari tuli ansoilta. Hänellä oli tänään ollut erinomainen onni: kolme metsoa, pari koppeloa ja useampia teeriä ja muita pienempiä lintuja oli hänellä saaliina; iso viikkokontti oli niistä saanut täytensä. Kun Mari tuli tupaan, kukisti hän konttinsa Jaakon eteen lattialle ja sanoi: "siinä on, mitäs nyt sanot, Jaakko?" "Onkos hullumpaa", sanoi Jaakko ja nauroi että hartiat jytisi.
Sen erän perästä eivät he heittäneet linnun pyyntiä, sillä he huomasivat pyynnin tulevan tehdyksi hupi- ja välitöinä ja olevan heille isona ruoan apuna, kun heillä ei ollut vielä varaa mitään tappo-eläintä hankkia.
Niin laajeni heillä maanviljelys ja talouden hoito, mutta heillä ei ollut vielä omituista hevosta. Se tuntui heistä hankalalta ja miettivät sentähden kuinka tuo saataisiin. Hyvä tilaisuus tarjoontuikin hevosen saantiin, sillä eräs kylän isäntä tarjosi heille hevosen velaksi, kun hänellä oli niitä liiaksi. Kauppa tehtiin ja Jaakko antoi velkakirjan hevosen hinnasta. Nyt oli heillä oma hevonen, ja kun talvi tuli, ajoivat he oikein hevosella kirkkoon, vaikka kohta liistereellä, ja tuntuipa silloin heidän mielestänsä että he ovat oikein yhteiskunnan jäseniä.
Noin pyörivät ja hyörivät he yksistä neuvoin uuden talon teossa. Kaikki näytti menevän hyvästi, eikä hätä päivä vielä ollut päälle pääsnyt. Rukiita oli laarissa ja muuta talven varaa koossa ja Jaakon ei tarvinnut mennä enään kylän työhön; näyttipä siltä kuin ei tässä olisi muuta kuin mennään vaan eteenpäin.
VIII.
Kovia kokemuksia.