Luottaen ja toivoen tekivät Jaakko ja Marikin työtä. Kevät tuli ja lumi suli nytkin. Viljellyt maat saatiin suurilla ponnistuksilla kylvöön. Uusia viljelyksiä raivattiin minkä voitiin. Vaikka musta, karvas ja mehutoin pettuleipä ei voinut palkita niitä voimia, jotka kova työ imi jäsenistä, ponnisteltiin paremman ajan toivossa. Maa kasvoi nytkin rehevästi ja sydän oli niin iloinen, eikä pettuleipä tuntunut karvaalta, ei voimat vähiltä. Tämä tuntui heistä niin iloiselta ja keveältä, kun ei ollut pelkoa että Marttalan Matti pääsisi heitä hätyyttämään. Mäkelän Maunoa, Marin isää, kunnioittivat he kaksinkertaisella kunnioituksella, sillä, vaikka ei hän itse sitä tiennyt, oli hän ollut heidän pelastajanaan Marttalan Matin kynsistä; tuntuipa heistä siltä kuin Marin isä olisi suorastaan maksanut heidän velkansa.
Niin. Syksy tuli, mutta syksyn kanssa tuli nytkin halla. Se korjasi yhdellä iskulla kaikki pois, hien, väen, kaikki, kaikki vei se. Paljon olivat he ponnistelleet, paljon kärsineet, paljon toivoneet, mutta vähän antoi niukka luonto.
Halla-yön jälkeisenä aamuna istuivat Mari ja Jaakko murheellisina pikku tuvassaan. Paljon ei puhuttu, sillä sydän oli täynnä uutta surua, uutta tuskaa ja ahdistusta. Olisi ollut surua itkuunkin asti, mutta sitä ei tullut, sillä murheen pätsi oli niin ankara, että se kuivi kyyneleet.
"Jumala on meidät hyljännyt", virkahti Mari viimein.
"Niin, Jumala on meidät ja muut hyljännyt", toisti Jaakko.
"Kuolema tulee tahi kerjääminen", jatkoi Mari. Hän oli langennut epätoivoon.
Jaakko ei vastannut mitään; hän säpsähti ja nousi ja alkoi kävellä lattialla edestakaisin. Mari, joka hädän ja tuskan hetkinä oli niin vankkana seisonut horjumatta, joka niin monta kertaa oli lohduttanut Jaakkoa ja keventänyt neuvokkaisuudellansa ja lujuudellansa yhteistä raskasta taakkaa — hän istui tuossa nyt elämän kovuuden murtamana, kukistettuna, ja päästi hädässään tuon epätoivon särkemän äänen. Tuo ääni koski kipeästi Jaakon sydämeen ja hän tunsi olevansa hirveässä edesvastauksessa rakkaan vaimonsa ja lapsensa elämisestä ja toimeentulosta. Epätoivon särkemä vaimonsa ääni herätti Jaakon uuteen eloon, ja kaksinkertaiset voimat tunsi hän jäsenissään, kaksinkertaisen rohkeuden rinnassaan. Tuossa kävellessään näytti Jaakko miettivän jotain, ja yht'äkkiä hänen otsansa kirkastui.
"Ei, rakas Marini, ei kuolemasta eikä kerjäämisestä puhettakaan. Minä tahdon tehdä työtä, tehdä kaksinkertaisesti sinun ja lapsemme tähden. Sinä olet varakkaan ja loistavan elämäsi uhrannut ja yhdistänyt minun kurjaan kohtalooni, ja sentähden olen minä velkapää uhraamaan vaikka henkeni sinun ja lapsemme eduksi. Mieleeni on juohtunut uusi keino, jota en ennen ole tullut ajatelleeksi, ja saatpa nähdä, Mari, että elämme paremmasta tulevan kuin tämän vuoden", puhkesi Jaakko puhumaan, kävellen ensin Marin tykö ja ottaen häntä kädestä kiinni.
"Mitä sitten aiot tehdä toimeentuloksemme, Jaakko", sanoi Mari ja katsoi jo luottavasti miestään silmiin.
"Aion rakentaa terva-uunin ja polttaa talvikauden tervaa. Kankaamme ovat rikkaat tervasjuurikoista. Sulan aikana nostan niitä niin paljon kuin kerkiän, talven aikana särjen ja poltan ne tervaksi. Sitten vedätän ne hevosella kaupunkiin; siellä saa tervoilla rahaa ja rahalla saa viljaa. Onpa hyvä, kun saimme hevosemme pitää", puheli Jaakko.