"En. Luultavasti on se pudonnut tielle. Pääsette jo kai tästä huoneesen, hyvästi!"
"Pääsen, mutta ettekö te tule kanssani?"
"En. Hyvästi!"
"En ymmärrä teitä. Jumala palkitkoon teidän jalon työnne minua kohtaan, koska ette suoneet minun sitä palkita", sanoi Mauno ja koperoitsi Jaakon käden omaansa ja puristi sitä, mutta Jaakon käsi vapisi.
Niin erkanivat he.
Kun Jaakko sai appivaarinsa turvaan, valtasi hänen kummalliset tunteet. Hän oli tylyn, kovan appensa pelastanut kauheasta vaarasta, melkein tietämättään. Hän oli saanut tehdä palveluksen kovalle apelleen, ja nyt oli hänellä ollut voimaa ja rohkeutta puhutella häntä suusta suuhun, vaikkei hänellä sitä silloin ollut, kun hänen olisi pitänyt ilmetä appensa eteen pyytämään häneltä elämänsä kumppania. Ylen oli appi silloin katsonut hänen, nyt kutsui hän häntä teiksi ja hyväntekijäkseen, tietämättä kumminkaan, ketä hän niin ja niillä nimillä kunnioitti.
Salaa oli hän apellensa saanut tehdä tuon mieluisen palveluksensa ja salata tahtoi hän koko tapauksen, niin tarkkaan kuin suinkin mahdollista oli, ja Jaakko iloitsi sydämestään, että asia oli kaikin puolin niin hyvästi onnistunut.
Niissä mietteissään lähti hän kävelemään. Hän käsitti aivan hyvin, etteivät veivarit enään tulisi Marttalaan, kun ei heidän asiansa onnistunut, sillä eipä heillä ollut nyt Matille tuodakaan tuota luvattua tuhatta markkaa, ja noiden asianhaarain vuoksi ei noita roistoja ollut ajattelemistakaan Marttalasta kiinni saada. Jaakko heitti varsinaisen asiansakin ajamatta ja lähti tallustelemaan kotiinsa.
Kummalliset mietteet olivat Maunollakin. Mistä tiesivät nuo roistot, että hän juuri nyt oli käynyt perimässä isoimman saatavansa? Hän ei ollut ikänä ennen nähnyt eikä tuntenut rosvoja, eikä hänen ollut koskaan tarvinnut peljätä niitä, ja nyt arvasivat ryhtyä häneen käsiksi, kun hän suurinta rahasummaa eläissään kuljetti.
Kuka oli tuo hänen kummallinen pelastajansa, joka ei vastaan ottanut mitään palkintoa, ei edes ilmoittanut nimeäänkään, sanoihan vaan: "minä olen se mies, jolta vähimmän olisitte apua odottaneet", "hm! kukahan hän sitten on, jolta vähimmän apua odotan?" — "Se on jo maksettu", sanoi hän, "millähän olisin sen maksanut? Kummallista ja selittämätöntä — arvoitus, joka käypi yli ymmärryksen. Lienee hän kuka vielä lieneekin, mutta sangen vankka ja hyvä mies hän on", mietiskeli Mauno kamarissaan, haudoskellen ajettunutta päätään ja silmiänsä kylmillä kääreillä, sillä roistot olivat hänen kolhineet haavoihin ja kuhmuihin.