Kauvan sairasti Jaakko haavaansa, mutta hyvällä hoidolla parani se kuitenkin. Hän iloitsi sydämessään, sillä hän tiesi kenen eduksi, kenen tähden tuo haava oli tullut. Tuntuipa Jaakon mielestä siltä kuin hän olisi apelleen jo maksanut sen vääryyden, kun hän häneltä oli tyttären ryöstänyt vasten hänen tahtoansa. Suuri oli Jaakon ja Marin ilo.
Kauvan sairasti Maunokin pahoin ruhjottua päätään, mutta vihdoin parani sekin. Mutta hänellä ei ollut iloa, sillä hän ei voinut palkita hyväntekijäänsä, kun hän ei tiennyt sitä. Kuka vaan talossa kävi, näytteli Mauno hänelle tuota merkki-piippua ja kyseli, josko kukaan sitä tietäisi kenen se on, mutta kukaan ei tiennyt, ei tuntenut piippua, ei oivaltanut sen omistajaa; salaisuudeksi jäi se. Jokainen sen kyllä oivalsi, ett'ei piipun omistaja liene mikään loistava mies, koska piippukaan ei ollut loistava; mustunut, nokinen, visasta tehty niverä-piippu oli se, mutta se olisi tietänyt niin paljon asioita, jos se olisi osannut puhua — olisi tietänyt senkin, jota nyt juuri olisi tahdottu tietää.
Usein muistui Maunolle Mari ja Jaakko mieleen. Ei se ollut sekään tuottanut yhtään iloa hänelle, kun hän ajoi lapsensa pois kotoaan; surua ja tuskaa tunsi hän vaan sydämessään, mutta mitä hän kerran oli tehnyt, se täytyi pysyä, sillä hänen itsekäs ja jäykkä luontonsa piti häpeänä sanojensa ja tekojensa peruuttamisen.
X.
Kavaloita pauloja — voitto.
Jumala oli siunannut maakunnan taas hyvällä vuodentulolla. Keveällä sydämellä kokosi maamies kaikkialla salvoonsa työnsä hedelmän ja hänen osaltaan olivat poistuneet ne synkät vaot, jotka kaksi kovaa katovuotta olivat siihen painaneet.
Suuri, moninkertainen ilo ja tyytyväisyys oli Tinttalassakin. Väki kaikki oli terveenä ja pikku Leena (mummon kaima) kasosi ja vahvistui päivä päivältä. Appivaarille oli saatu tehdä hyvää hänen tietämättään. Vuodentulo oli ollut niin runsas, ett'ei koskaan ennen semmoista; nyt ei tarvinnut mitata vuoden tuloksia kapottain ja tynnyreittäin, niitä oli nyt kymmeniä. Velkauttu ei oltu ollenkaan noina katovuosina, päinvastoin oli maksettu puoli hevosen hinnasta ja tuo kaikki oli oman työn, oman toimen ansio; eikö ollut syytä olla tyytyväinen?
Työtä tehtiin nytkin Tinttalassa ja Jaakko uskalsi ottaa nyt jo vähin vierasta väkeäkin työhön, runsaan vuodentulon nojalla. Viemäriä nyt syvennettiin, että voisi ruveta savea nostamaan Metsälammen rämeellä.
Eräs asia oli Jaakon mielessä yötä päivää. Jos vaikka hän olisi ollut vielä missä työssä ja toimessa hyvänsä, ei se vaan mennyt hänen mielestään. — Marttalan Matti, hänen epärehellinen käytöksensä — rosvojen pesä — kellari-kamari — jospa olisi vieraita miehiä — miten saada nuo vaaralliset pahantekijät kiinni? Ehkä ne vielä murhaavat hänen appensa — olivathan he jotain semmoista puhuneet tuolla metsässä — Nepä ne olivat semmoisia asioita, jotka eivät menneet pois Jaakon mielestä, mutta ei hän niistä kenellekään muille puhunut kuin Marille.
Marttalan kellari-kamarista kappaleen matkan päässä oli eräs vanha ja riutunut mökki. Joutunut oli sen asukaskin, sillä hän oli vanha ja kivuloinen. Hän oli usein sairaana tuo vanha vaimo. Kivuloinen oli hän ollut pitkin ikäänsä, jo pienestä tyttösestä pitäen oli Mari usein käynyt eukon tykönä mökissä, viemässä hänelle minkä mitäkin elämän tarpeita, ruokaa tai vaatetta, joita hänen köyhäin ystävä äitinsä oli hänen laittanut eukolle viemään. Niillä retkillään rakastui tuo lempeämielinen tyttö tuohon sävyisään ja kristillismieliseen, köyhään eukkoon, ja asiattakin kävi hän usein istumassa eukon luona, lohduttelemassa häntä ja hoitelemassa murheelta ja köyhyydeltä alinomaisesti rasitettua eukkoa. Eukko niin mielellään kertoi Marille, hänen siellä ollessaan, elämän suruista ja taisteluista, sen iloista ja riennoista, totuuden sorroista ja voitoista, sanalla sanoen: ihmisien lankeamisista, nousemisista, kohoamisista ja sortumisista. Niistä puhui hän, sillä hän oli itsekin monta kovaa kokenut, monta iloa ja surua maistanut, ja viimein oli hän sortunut elämän kovan kuorman alle. Häneltä oli kuollut mies, oli kuollut lapset, ja yksinään oli hän jäänyt mökkiin, armoleipää nauttimaan. Mutta hänellä oli vahva turva tuskissaan ja hädissään, sillä hän toivoi kerran pääsevänsä siihen vapaasen asuntoon, jossa ei ole eroitusta köyhän ja rikkaan välillä, jossa ei ylönkatsota ketään ja jossa ei tauti, kivuloisuus, eikä köyhyys ja murhe vaivaa. Siitäkin toivostansa puhui eukko usein Marille. Mari kuunteli niitä hartaalla halulla ja ne painuivat syvälle nuoren tytön sydämeen; ne vetivät usein hänen mökkiin, eukkoa kuuntelemaan ja häneltä oppimaan. Hän silitteli eukon ryppyisiä kasvoja ja hänen hopeanharmaita hiuksiaan, eukon kertoellessa. Ja väliin kun eukko tuli elämänsä kovimpiin kohtihin, vuotivat hänen silmistään viljavat veet; ne pyhki ja kuivasi Mari pienillä kätösillänsä. "Millähän minä kerrankaan voisin sinun hyvyytesi palkita, rakas Mari!" sanoi useinkin semmoisissa tapauksissa eukko.