Kaukaan aikaan ei ollut Mari käynyt eukkoa tervehtimässä. Hänelle itselleenkin oli tullut elämän suruja ja taisteluita, ja nuo eukon kertomukset olivat hänelle usein suurena lohdutuksena ahtaina aikoina. Nyt nähtiin Marin menevän taas eukon mökkiä kohden, sillä kahdenlainen syy pakoitti häntä siihen, nimittäin entinen ystävyys ja joku erityinen asia.
Kylässä oli kummallisia huhuja liikkeellä. Siellä näette, kuiskaeltiin ensin salaisesti, mutta pian oli se yleisenä ja julkisena puheen aineena, että Tintta Jaakko on yrittänyt appivaariaan — ryöstämään. — Marttalan Matti oli tuota tietoa niin mielellään ja naurussa suin levitellyt.
Jaakko ja Mari eivät kaukaan aikaan tietäneet mitään tuosta hirveästä syytöksestä; kukapa tuonne heidän syrjäiseen ja unhotettuun kotiinsa tiedon tuosta toi. Muutoin oli syytös niin hirveä, ett'ei kenenkään haluttanut sitä heille sanoa; semmoisen asian sanojan täytyi olla joko tosi ystävän tai ankaran vihamiehen ja semmoisia ei Jaakolla ja Marilla tiheässä ollut. Mutta Jaakko oudoksui, miksi ihmiset niin umpikuljuisesti ja salakähmäisesti häntä katselivat kylässä käydessään. Jaakko parka! Häneen oli ammuttu nuolia, myrkytettyjä nuolia; ilkeä vihollinen oli niitä ampunut. Jaakko ei tuntenut niiden kirvelevän, sillä hänen sydämensä oli puhdas, oli terve, mutta outoa painoa tunsi hän nytkin jo, vaikka nuolet olivat vielä salattuna.
Vuosi oli kohta kulunut tuosta Mäkelän Maunon ryöväysyrityksestä. Paljon oli Tinttalassa taas tehty työtä, paljon ponnisteltu. Metsälammen rämeellä oli savea useassa paikassa näkösällä, pitkin syvien ojien reunoja. Siellä oli Jaakko kesänsä viettänyt, erään toisen, palkkamiehen kanssa. Syksy tuli ja yöt ja illat pimenivät. Yhä raskaana oli Jaakon mielessä appivaarinsa kohtalo, sillä olivathan nuot vaaralliset rosvot uhanneet vasta ryövätä hänen, jos eivät silloin onnistuisi. He eivät silloin onnistuneet, ja kuka tiesi milloin he tekevät toisen ja kenties hirveämmän yrityksen. Hän ei voinut mennä appensa tykö, varoittamaan häntä, sillä hän tunsi hänen jäykän luontonsa ja pelkäsi tylyä kohtelua. Jos mitä tietä hän olisi ajatellut appensa pelastusta, ei hän mitään varmaa keinoa löytänyt.
Eräänä päivänä tuli Korpelan isäntä Tinttalaan. Hänellä ei ollut entistä iloisuutta eikä hilpeyttä, kalpea, valju oli hän nyt.
Mari ja Jaakko ihastuivat ensin vieraan tulosta, vaan pian hämmästyivät he isännän surullisesta näöstä. He kehoittivat häntä istumaan ja kyselivät mikä häntä vaivaa.
"Voi, hyvät ystävät, mitä minulla on nyt teille sanottavaa! Koko kylä nyt huutaa, että sinä, Jaakko, olet viime syksynä ollut appivaariasi ryöstämässä. Minä en sitä jumalatointa juorua usko ensinkään, eikä meidän väkikään, mutta ei niitäkään puutu, jotka asian pitävät täytenä totena", sanoi isäntä surumielin.
Olipa ystävä, joka tunsi kipua sydämessään, kanssaihmistensä kovasta, syyttömästä sorrosta ja tuli sitä heille ilmoittamaan.
Jaakko ja Mari vaalenivat. Oliko kumma, jos heidän niin kävi? He tiesivät miten asia oikeastaan oli ja olivat iloinneet sydämessään, että olivat hänen tietämättään saaneet tehdä hyvää jäykälle apelle. Tuo hyvä työ oli käännetty hirveimmäksi rikokseksi, jota ikänä voidaan ajatella; se paha, josta Jaakko oli juuri appensa pelastanut, oli käännetty hänen itsensä päähän! Se oli hirveätä ajatella, ja tuo hyvän työn ilo ja rauha poistettiin, eli oikeammin ryöstettiin, pois heidän sydämistään. Nyt tunsi Jaakko, niinkuin Marikin, noiden myrkytettyjen nuolien purevaa ja kirventelevää voimaa.
Jaakko tointui ensin enimmästä hämmästyksestään. "Mistä olette nuot pirulliset tiedot saaneet?" kysyi hän katkonaisesti vieraalta.