"Mitä, sanotko minua rosvojen pesäksi?" sanoi Matti vaaleten.
"Minä sanon sen suoraan ja kiertelemättä", sanoi Jaakko ja nosti nyrkkinsä uhkaavaan asemaan.
Yleinen nurina kuului. Jaakko silmäsi huoneessa olijoita. Hän havaitsi että yleinen mielipide oli häntä vastaan ja selvästi Matin puolella. Tuo Matin nostama valhe oli saanut tosiasian muodon melkein kaikkien ihmisien sydämissä, ja appivaarinsa ryöstäjänä, siis hirmuisen pahantekijänä seisoi hän nyt heidän edessänsä. Jaakon uhkaava nyrkki vaipui hitaasti alas ja murrettuna, masentuneena seisoi hän nyt siinä, ei masentuneena totuuden kirkkaan ja häikäisevän valon, vaan salaa hiipivän ja kähmivän, myrkyllisen pimeydestä lähteneen valheen edessä.
"Sinä Tintta-karhu! Sinä sanot minua rosvojen pesäksi. Sinä saat vastata suurista sanoistasi lain edessä", sanoi Matti vihasta kähisevällä äänellä.
Nyt hän tohti ja uskalsi Jaakkoa nimitellä ja soimata, sillä hän näki, että hänen virittämänsä paulat ovat hyvin kuristaneet ja masentaneet tuon ylenkatsotun, mutta voimakkaan ainaisen vastustajansa, jota ei hän vielä kertaakaan ollut saanut lankeamaan eikä nöyrtymään.
Alakuloisena, masentuneena lähti Jaakko kotiinsa. Hänen sydäntänsä kovin pakotti, kun hän mietti nykyistä tilaansa, johon hän oli ilkeän kostonpyytäjän kautta aivan viattomasti joutunut. Murhetta ja tuskaa tuli nyt Tinttalan pikku tupaan, sillä Jaakon kylässä käynti ei ollenkaan poistanut, vaan lisäsi sitä; tuntuipa Jaakon ja Marin mielestä ikäänkuin he olisivat todellakin syypäät appensa ryöstöyritykseen, vaikka omatunto todisti toisin.
Seuraavana päivänä saatiin Tinttalan pikkutuvassa vastaan ottaa vieraita. Lautamies, erään toisen miehen kanssa, tuli ja haastoi Jaakon oikeuteen kunnian loukkauksesta.
Tuo haasto ei suinkaan keventänyt Jaakon ja Marin nykyistä tukalaa tilaa. He eivät tosin ymmärtäneet, kuinka suuri rikos tuo kunnian loukkaus oli, sillä he eivät olleet mitään laki- eikä käräjämiehiä, mutta että se oli jotain pahaa, sen he kyllä tiesivät. He tiesivät ja tunsivat, että heidän kunniansa oli loukattu ja juuri itse oli vikapää siihen hirveään rikokseen, jonka hän niin sukkelasti oli heidän päähänsä kääntänyt. Sentähden tuntui heidän mielestänsä paljon oikeammalta, jos he olisivat Matin haastaneet oikeuteen kunnian loukkauksesta. Sentähden kyseli Jaakko, olisiko kukaan kuullut Matin julkisesti sanovan hänen olleen appivaariansa ryöstämässä. Mutta kukaan ei ollut mitään kuullut, ja ne henkilöt, joiden luokse Jaakkoa asiassa ohjattiin, tiesivät siitä kaikkein vähimmän; appensa ryöstäjää, hirmuista rikoksellista ei tahtonut kukaan puollustaa, sen kannatuksen tarvitsi nyt tuo kelvollinen, rehellinen ja kaikin puolin kunniallinen Marttalan Matti.
Syksy tuli, käräjät lähenivät ja yhä huolellisemmaksi kävivät Jaakko ja Mari. Lähtipä Jaakko kaupunkiin, oikein lakimiehiltä kyselemään, kuinka suuri rikos tuo kunnian loukkaus oikeastaan oli. Lakimies selitti niin törkeän syytöksen olevan raskaan rikoksen, jos ei vaan Jaakko voinut toteen näyttää syytöstänsä.
Raskaalla ja nurpealla mielellä lähti Jaakko kaupungista, ja nyt hän vasta oikein täydelleen käsitti, mihin kiusaukseen ja vaaraan hän oli syyttömästi joutunut. Hevonen käydä jurpotteli omia aikojaan ja Jaakko istui surullisiin mietteisin vaipuneena, eikä näkynyt huomaavan mitään ulkomaailmasta.