Määrätty huutokauppa-päivä tuli. Kyläläiset kokoontuivat Niemimäkelään silloin lukuisasti, sillä ei heidän tarvinnut nyt enään pelätä isännän kostonpyyntöä eikä tuota ylvästelevää rikasta orjailla, sillä rikkautta ei hänellä enään ollut; hän oli nöyrtynyt ja masentunut. Nyt on hän huomannut, että kirjojen käsitteleminenkin saattaisi olla joksikin hyväksi ihmiselle tässä maailmassa, ajattelivat kyläläiset; mutta lienevätkö heidän ajatuksensa olleet aivan oikeat?
Kun väki oli kokounut, alkoi nimismies myödä irtainta kalua ensimältä; muita kun tuli puolipäivän seutu, ruvettiin maata myömään. Isäntä ja Kasperi olivat kumpikin juovuksissa, mutta emäntää ei näkynyt; luultavasti oli hän surunsa ja häpeänsä tähden piiloittanut itsensä. Ensikerran näkivät kyläläiset Niemimäkelän isännän juovuksissa, sillä ei nyt käynytkään laatuun kätkeytä kamariinsa lukon taakse; ei nyt ollut ketään, joka olisi sanonut isännän olevan kipeänä: kaikki oli nyt julki, julki oli nyt rikkaus, julki juominen, julki poikansa huono kasvatus. Mutta ei hän osannut pitää syvää lankeemustansa ja turmelustansa omana vikanaan, vaan kaikki vastuksensa ja onnettomuutensa luki hän kyläläistensä syyksi; heissä näki hän pettyneen toivonsa musertajat. Noissa mielipiteissä kulkea hoiperteli hän väkijoukon seassa ja vihasta tuijottavin silmin katseli ja tarkasteli jokaista kyläläistään silmiin, ikäänkuin tahtoen vielä entisellä mahdillansa vaikuttaa pelkoa ja orjuutta heissä, ja näyttipä siltä, kuin hän olisi tahtonut sanoa: "mitä te kerjäläiset". Lukulan Iikkakin oli ensikerran käymässä appelassaan sitte naimisensa; hän oli tullut katsomaan asiain menoa. Surullinen oli appelan tila nyt; kaikki oli mennyt, ja hän luuli appensa jo toki leppyneen taikka ainakin leppyvän heille, kun noin olivat asiat; mutta kun hänen appensa pitkitti yhä äsköistä etsimistään, havaitsi hän viimein vävynsä.
"Täälläkö sinäkin p——n roisto olet?" karjasi hän ja samassa sivalsi hän pesukorennon, jolla yritti vävyänsä holvaamaan päähän, mutta kun hän ojensi korentonsa lyödäksensä sillä, takertui siihen kymmenenkin kättä, jotka kyllä voivat tyhjäksi tehdä koko yrityksen.
"Aina te olette minun tielläni ja kiusanani! Teidän, sen vietäväin, syy se on, että minun asiani näin ovat", sanoi hän, kun näki, että hänen iskunsa estettiin.
"Siltikö, kun ette meidän kaikkien kanssa saaneet tehdä, niinkuin Hoitolan Heikin ja Metsälän Mikon kanssa teitte?" sanoi Jäykkälän isäntä.
"Sinähän se juuri oletkin, joka olet pahin syy minun onnettomuuteeni ja joka olet aina ensimäinen tuota roistoa puoltamaan", sanoi isäntä.
"Mikä rähinä siellä? minä vaadin järjestystä", äyhkäsi nimismies ja kaikki vaikenivat.
Nyt ruvettiin maan myöntiin ja talon isäntä mennä hoiperteli aivan pöydän viereen istumaan. Juuri kun maan myönti alkoi, kuiskasivat Jäykkälän isäntä ja Iikka jotain toistensa korvaan.
Entisiltä Niemimäkelän isännän kotipaikoilta oli tullut usea mies huutokauppaan ja kylän kesken tiettiin, että he aikovat huutaa maan itsellensä; mutta tuo tieto ei ollut kyläläisille mieluinen, sillä Hoitolan ja Metsälän talot eivät olleet tulleet yhtään voitolle uusien isäntiensä kaupassa, vaan paremmin tappiolle; sillä he olivat tuoneet pahoja, rivoja ja raakoja tapoja tullessansa kylään, jotka silminnähtävästi alkoivat levitä ja turmella sen asukkaita; ja taloudelliselta kannaltakin katsoen olivat he jo aivan häviämäisillänsä.
"Ensimäinen, toinen ja kolmas kerta, kuusituhatta markkaa", huusi nimismies, sillä maan hinta oli jo kohonnut siihen määrään noiden vierasten huutajien huudoista.