"Seitsemäntuhatta!"
"Seitsemäntuhatta", toisti nimismies.
"Kymmenen tuhatta", kuului outo ääni muiden takaa.
"Kymmenentuhatta markkaa, tuleeko lisää? kymmenen tuhatta markkaa! Ensimäinen, toinen ja kolmas kerta, kymmenentuhatta markkaa, kuuletteko kymmenentuhatta markkaa! tuleeko lisää? eipä taida tulla: kymmenentuhatta markkaa on tarjottu, ensimäinen, kymmenentuhatta markkaa, toinen ja kymmenentuhatta markkaa, kolmas kerta" — kop — vasara putosi pöytään.
"Kuka se oli, joka teki viimeisen huudon? tulkoon tänne kauppakirjan tekoon ja maksamaan!" kehoitti nimismies. Arvatkaapa, kuka se oli, joka tuota nimismiehen kehoitusta totteli, joka tuon viimeisen huudon omisti omaksensa? Se ei ollut kukaan muu kuin Lukulan Iikka, talon vävy, joka tuli ujona pöydän tykö.
Kun siinä liki istuva appensa huomasi, että hänen vävynsä oli tehnyt viimeisen tarjouksen, hypähti hän ylös ja huusi kuin vimmattu: "Ei kerjäläiselle, ei roistolle".
"En ole mikään kerjäläinen, enkä roistokaan, minä maksan paikalla kahdeksantuhatta markkaa ja Jäykkälän kummi lainaa minulle parituhatta, niin minä pääsen selväksi tästä asiasta", sanoi Iikka ja luki pöytään kahdeksantuhatta markkaa ja Jäykkälän vanha isäntä antoi loput, niin asia oli lukossa.
"Voi, voi! minun maani ja tilani joutuu suurimmalle roistolle ja vihamiehelleni!" vaikeroitsi Niemimäkelän isäntä, kun havaitsi, että Iikka ainakin maksoi huutonsa.
"En ikänä minä ole teille ollut vihamielinen, vaan te olette itse niin otaksuneet; en ole teille vielä koskaan pahaa sanaakaan sanonut. Ja todistaakseni puhettani sanon tässä kaikkien kuullen, ett'en päästä teitä pois tästä talosta, vaan te saatte olla ja elää talossanne vielä murheettomampaa elämää kuin ennen, sillä minä otan talouden asiat hoitaakseni, sentähden kun minä jäin parintuhannen markan edesvastaukseen tämän talon hinnasta. Jos Jumala terveenä pitää, toivon, että me elämme eteenkin päin. Te voitte olla meille nuorille neuvona ja apuna monessa asiassa; kenenkä tykönä teidän olisi parempi asua kuin oman tyttärenne ja vävynne kanssa?" sanoi Iikka appivaarillensa.
"Sinä minua elätät!" mutisi isäntä häpeissään vävynsä puheesta.