Kaikkialla rupesi Iikka innolla talon tiluksien parannuksiin. Kun nyt oli talvi, laittoi hän miehiä metsään aidaksia hakkaamaan, sillä pellot ja niityt olivat aidattomina; havut vedätti hän heti kotia ja laittoi miehet heti niitä hienoksi hakkaamaan lantatunkiolle; talvikaudet hääräsivät miehet metsässä kirveiden ja hevosien kanssa, mutta ei sahapölkkyjen hakkuussa eikä vedossa, vaan talouden tarpeellisissa toimissa.

Kevään tullen tuli toisenlaiset toimet. Nyt ruvettiin aitain panoon ja ojien luontiin, niin pian kun maa tuli sulaksi. Niistä olikin mahdoton työ, sillä aidat olivat aivan levällään, niinkuin olemme ennen jo nähneet, ja ojat olivat niin ummessa, että niissä kasvoi yleensä kaikenlaista puunvesaa; ne luotti Iikka nuoran avulla niin suoriksi ja kauniiksi kuin höylätyt. Sen tehtyä tuli kyntäminen ja lannan veto ja taas kyntäminen. Joka paikassa hyöri aina Iikka itse katsomassa työn perään ja teki etunenässä itsekin työtä, kun oli vaan vähänkin aikaa. Ei Iikka toivonutkaan ensi vuonna runsasta vuodentuloa, kun hänen täytyi kylvää entisen isännän huonosti ruokottuihin peltoihin, mutta hänellä oli säästössä hyvinä vuosina saatua viljaa, jota hän soistaan oli saanut niin paljon, että hän kyllä tuli vuoden yli omistansa aikaan.

Iikka oli leikkisä ja iloinen isäntä ja hän laski aina jonkun leikkisanan, jos kenen työmiehensä tykönä kävi. Jos joku työ ei käynyt niinkuin sen olisi käydä pitänyt, tahi jos joku työ tuli huonosti tehdyksi, ei hän vihassa ja kiukussa ruvennut kohta työväkeänsä haukkumaan ja parjaamaan, niinkuin moni taitamaton isäntä tekee; vaan hän oli yhtä leikkisä, yhtä iloisa kuin silloinkin, jolloin työt olivat hyvästi tehdyt, mutta leikin seassa ja varjossa ilmoitti hän vajanaisuudet, ja niin tulivat epäkohdat korjatuiksi, vieläpä niin sievästi, ett'ei työväki huomannut, että epäkohtia oli ollut olemassakaan. Tuommoisella käytöksellään voitti Iikka työväkensä kunnioituksen ja luottamuksen ja he rakastivat uutta isäntäväkeä, jonkatähden työt tulivat toimella ja tunnollisesti tehdyiksi.

Tuolla tavalla paranivat Niemimäkelän tilukset aika vauhtia ja muutaman vuoden kuluttua olivat ne mitä parhaimmassa kunnossa.

Niemimäkelä ei nyt enään ollut kuin joku vanhanaikainen linnoitus keskiajalla, niinkuin se oli entisen isännän viime aikoina ollut; vaan se muuttui nyt iloiseksi taloksi, jossa kävi runsaasti vieraita, ja kyläläiset, semminkin pyhäiltoina, istuivat Niemimäkelässä ja keskustelivat siellä talon isännän kanssa ajan kysymyksistä. Kaikki, jotka vaan taloon tulivat, otettiin ystävällisesti vastaan, ja usea outo matkustajakin poikkesi sinne, katsomaan merkillistä ja toimekasta miestä, joka jo niin paljon oli toiminut kansallis-asioissa ja joka torpan pojasta oli kohonnut uljaan talon isännäksi. Eivätkä he koskaan katuneetkaan pienen matkan tekoa, joka taloon oli, sillä he löysivät aina isännässä iloisen ja vieras-varaisen miehen, joka kaikki otti yhtä ystävällisesti vastaan. Kun tuli sitten kysymys kansallisuudesta, niin isäntä tuli kuin uudesta syntyneeksi, sillä silloin pääsi hän käsiksi oikeaan mieli-asiaansa, ja innokkaasti ryhtyi hän asian selityksiin ja semmoisiin selityksiin, jotka olivat asialle avuksi. Ja ainahan se asia tuli silloin puheeksi, kun joku vieras poikkesi taloon, sillä sinne eivät muut poikenneet kuin semmoiset, joissa itsessäänkin vaikutti kansallishenki. Useinkin palasivat he talosta lämpimämmällä ja palavammalla sydämellä, kuin sinne menivät; sillä siellä oli puhallettu uutta sytykettä, uutta virikettä, uutta lämmintä ja tulta heidän sydämeensä.

Iikan maanparannus-puuhia edistytti paljon se, ett'ei hänen tarvinnut kovin paljoa kustantaa kartanon rakennukseen, sillä huoneet eivät olleet vanhat; hän pääsi sillä, kun korjasi vaan rappiolla olevat kohdat. Hänellä oli nyt huoneita kyllältä ja yhden kamarin pyhitti hän kirjastollensa. Hän laittoi huoneen mukavaan asuun, ja seinille oli asetettu kirjahyllyjä, jotka olivat kirjoja täynnä. Huoneessa ei ollut mitään muuta asutusta kuin kirjasto. Siellä istui Iikka aina pari tuntia joka ilta, virvoittamassa työstä väsynyttä sieluaan ja ruumistaan, ja niin hän jalostutti henkeään kirjallisilla tuotteilla. Kun ei vaan vieraita ollut, ei hän antanut häiritä itseänsä; mutta jos niitä oli, oli hän aina altis heille.

Vanha isäntä sai elää ja olla talossa niin mukavasti kuin halutti. Häneltä ei puuttunut mitään, ei ruokaa eikä juomaa, ei vaatetta eikä lämmintä, eikä kukaan hänelle kärissyt eikä sanonut sopimattomia sanoja; mutta ei hän ollut sittenkään tyytyväinen tilaansa, sillä kumminkin puuttui häneltä jotain, nimittäin olut- ja konjakkipullot, joita hän oli tottunut mielensä mukaan hallitsemaan ja kallistelemaan. Häneen nousi väliin entiset pahat iilinsä, jolloin Iikka ja Anni saivat kuulla entisiä rivoja ja hävyttömiä sättimisiä; mutta he eivät olleet millänsäkään ukon pauhinasta, sillä he tiesivät, ett'ei sillä ollut mitään merkitystä; he nauroivat ja lepertelivät vaan niin kauvan, että ukon täytyi leppyä. Vanhan isännän elämä ja luonne näytti ensimältä semmoiselta, kuin ei hänen elämänsä ja asemansa olisi yhtään muuttunut entisestään; niin kopea ja käskevä se oli. Silloin, kun hän tuli kärtyiseksi, lienee hänelle muistunut mieleen entiset paremmat ajat, jolloin hän oli kymmenien tuhansien omistaja, joka seikka tekee ihmisen niin otolliseksi ja mainioksi, ajat, jolloin häntä kuuntelivat kaikki muut, paitsi tuo jörö naapuri, Jäykkälän isäntä, ajat, jolloin ei kukaan sanonut vastaan muut kuin tuo sama jörö, ajat, jolloin hänellä oli antaa tuolle kurisevalle ja anovalle sydän-alalle, mitä vaan sen mieli teki. Kaikki edelliset edut olivat nyt menneet, mutta tuo jälkimmäinen oli pysynyt entisessä voimassaan, velkovana ja ankarana saamamiehenä; mitä hän nyt sille antoi, millä tyydytti sitä? ne olivat kysymyksiä, jotka tekivät ukon kärtyiseksi. Ensimältä koki hän antaa tuolle velkojalle riskisti vettä, sillä hän oli niin tottunut juomaan, että hänen täytyi jotakin juoda, ja Iikka ei ollut tietävinäänkään hänen muka parhaasta tarpeestaan, eikä vanha isäntäkään kehdannut suoraan siitä käristä, kun ei hänelle juomisia laitettu; sillä hän kumminkin tunsi tunnossaan, että hänen asiansa oli huonolla perustuksella, semminkin kun hänellä oli muutoin niin hyvä elämä ja hoito; jota enemmän hän juomisen himossaan joi vettä, sitä kurjemmaksi hän havaitsi tilansa, sitä kärtyisemmäksi tuli hän. Mutta tuo veden juonti ei ollut miksikään pahaksi hänelle, sillä juuri veden juonnin tähden tuli hän viimein siihen tilaan, että voi tulla toimeen himoitsematta väkeviä juotavia; tuota toivoikin Iikka ja iloitsi sydämessänsä, kun näki, että ukko rupesi vettä juomaan.

Aina, kun ukko tuli pahalle päälle, oli hänellä olevinaan joku erinomainen syy, josta hänen tuli pauhata: milloin hän kurisi ja möyrästi siitä, kun kaikki talon varat tuhlataan tyhjiin loruihin; se saarna tapahtui aina silloin, kun Iikka lisäsi kirjastoaan taikka tilasi sanomalehtiä. Milloin taas siitä, että työväelle syydetään kaikki, mitä hengestä irti oli; milloin taas, että mierolaisille ja maankulkijain kitaan syydetään elo elämä, ett'ei oman väen suuhun jää elävää einettä; se jyräkkä tuli aina silloin, kun vieraita oli talossa ollut. Siitä oli kuitenkin hyvä, ett'ei ukko koskaan vierasten kuullen hiiskunut mitään, mutta sen enemmän heidän pois mentyänsä. Vierasten aikana hän istua murrotti itseksensä hiljaa; mutta jos vieras meni hänen tykönsä ja puhutteli häntä, niinkuin muka ei muuta isäntää talossa olisikaan, siiloin ukko tuli iloiselle tuulelle ja rupesi kehumaan ja ylistämään vahvaa taloaan, sen uljaita huoneita, sen oivallisia peltoja ja niittyjä, väliin vilkasten ympärilleen, kuulisiko tuota kukaan; kaikista näkyi, niinkuin ei hän muistaisikaan langennutta suuruuttansa.

Kerrankin piti ukko oikein aika jyräkkää. Hän oli taas kärteynyt työväelle, jota talossa nytkin oli paljon. Ukko tuli Iikan nenän eteen pöydän luo, jossa Iikka oli syömässä muun väen kanssa, ja löi nyrkkiä pöytään, niin että astiat helisivät, ja sanoi: "Tätä menoa ei kestä kauvan, meidän pitää paikalla erota, minä tahdon sen."

"Erotaan vaan ja heti, mutta vaarin puolelle kaiketi minä rupean, en minä tule vaaritta aikaan", sanoi Iikka hilpeästi totuudessa.