"Kyllä sinulla juonia on", sanoi ukko ja lähti häpeissään pois.
Kukaan väestä ei nauranut, sillä Iikka ei ollut koskaan kärsinyt sitä, että ukkoa olisi kukaan pilkannut; mutta ukon pois mentyä purskahti koko väki nauramaan sen sukkelan kepposen tähden, jonka Iikka ukolle silläkin kerralla teki. Tuolla tavalla voitti Iikka aina hyvyydellä ukon pahuuden. Ei puolella sanallakaan Iikka koskaan sättinyt ukkoa hänen entisistä synneistänsä, vaan antoi ukon vapaasti luulotella olemattomasta rikkaudestaan ja suuruudestaan ja isännöidä niinkuin itse tahtoi.
Niin kului taas joku vuosi ja Iikka oli jo saanut tilukset niin hyvään kuntoon, että hän alkoi saada hyviä vuoden tuloksia. Ennen pitkää maksoi hän kummivaarillensa, Jäykkälän isännälle, ne parituhatta markkaa, jotka hän häneltä oli lainaksi ottanut maan hintaa maksaessaan, ja nyt ei ollut Iikka penninkään velassa yhdellekään ihmiselle; tuosta hetkestä pitäen karttuivat hänen aineelliset varansa aika vauhtia.
Iikalle ja Annille oli Jumala lahjoittanut jo kaksi tervettä ja kaunista lasta, pojan ja tyttären. Ensimäinen lapsi oli poika, ja kun hän syntyi Niemimäkelässä, tahtoi Annin äiti, että hänestä tehtäisiin enon kaima ja että hän ristittäisiin Kasperiksi. Mutta kun ristittävän lapsen isä ja äiti olivat lukeneet Topeliuksen Luonnonkirjasta kertomuksen "Kasper ei saa oppia mitään" ja kun eno Kasperikin näytti samankaltaiselta Kasperilta, eivät he hyväksyneet mummon ehdottamaa nimeä eivätkä panneet sitä pojallensa, vaikka he hyvin kyllä tiesivät, "ett'ei nimi miestä pilaa, jos ei vaan mies nimeä". Olipa siihen toinenkin syy: Iikan isä oli velvollinen saamaan kaiman heidän ensimäisestä pojastaan ja Iikka lohdutteli siitä vähän nyrehtynyttä anoppimuoriaan vanhalla sananlaskulla: "mieshän Mattiik' on". Mummo ei ottanutkaan kovin lujalle nimen panossa; hän lähti pois, vaikka vähän tyytymätönnä.
Annin äiti olikin leppynyt kaikesta sielustaan ja mielestään vävyllensä ja tyttärellensä. Hän kiitteli sydämessänsä Jumalaa, kun hänellä oli niin kelpo lapsi, kuin Anni oli, ja kun hänen oli onnistunut saada niin kunnollinen vävy, kuin Iikka. Mummon tunto ei ollutkaan vielä tullut poltin-raudalla merkityksi, sentähden oli hänessä taas paremmat tunteet sijansa saaneet; ainoastaan kodin väärät mielipiteet olivat ajaksi himmentäneet ja varjokkaalla sumullansa peittäneet hänen sielussaan sen totuuden valon, jonka ijankaikkinen totuus jo luomisessa istutti ihmissydämeen. Se totuus pääsi taas hänen sydämessään voitolle; sillä kodin synkät sumut olivat nyt hälvenneet, joiden takaa hän selvästi näki menneen pimitetyn elämänsä surulliset hedelmät. Niiden läpi näki hän taas vävyssään ja tyttäressään kirkkaasti loistavan totuuden voiton. Usein hän illan hämärässä muisteli katkeruudella niitä surullisia tapauksia, joita mennyt elämä oli hänelle niin runsaasti tuonut. Hän muisteli niitä onnellisia aikoja, jotka heillä oli ennen metsäin myöntiä, jolloin heiltä ei mitään puuttunut, jos kohtakaan eivät olleet rikkaita, jolloin ei kukaan heitä ylönkatsonut eikä inhonnut. Hän muisteli rikkauden aikaa ja sen loistavuutta, mutta sitä piti hän elämänsä suurimpana onnettomuutena, niinkuin se todella olikin niin väärin käytettynä kuin he rikkauttaan käyttivät. Usein hän muisteli poikaansa Kasperia, silloin heltyi hän aina kyyneleihin; sillä hänellä oli äidin sydän langennutta ja harhateillä olevaa poikaansa kohtaan. Hän tunsi syvällä surulla, että suurin syy hänen poikansa onnettomuuteen oli juuri heissä itsessään, nimittäin heidän huonossa kasvatuksessaan, ja sepä tunto kovin kalvasi eukon sydäntä. Ei hän koskaan muistellut surullisia muistojaan muiden kuuloon kuin Iikan ja Annin, ja he kokivat aina häntä lohduttaa ja poistaa hänen murhettansa. Aina, kun posti tuli, oli eukko ensimmäisenä kyselemässä Iikalta tai Annilta: "kuuluiko Kasperista mitään?" siinä yksinkertaisessa luulossa, että "aviisuissa", joissa on kaikki maailman tiedot, lienee tietoja Kasperistakin; eikä eukko siinä aivan turhaan luullutkaan, sillä kerran, kun posti tuli, oli eräässä sanomalehdessä luettavana, että eräs Kasperi Niemimäkelä, Peltolan kylästä, on pantu kiinni — varkaudesta. Kun Iikka havaitsi tuon uutisen, vei hän sen kohta nähtäväksi Annille, joka kalpeni kuoleman kalpeaksi. Samassa taas tuli Annin äiti ja kysyi: "Kuuluuko Kasperista mitään?"
"Kasperista ei kuulu mitään, ei enempää kuin ennenkään. Oi kuinka mielelläni minä antaisin teille tietoja Kasperista, kun vaan voisin, mutta se on mahdoton; hän on meiltä kaikilta poissa — tietämättömissä", ehätti Iikka sanomaan, sillä ei hän tahtonut lisätä kiviä kuorman päälle.
"Onneton poikani! Isäsi ja äitisi syy se on, että sinä noin olet; armahtakoon meitä kaikkia Jumala!" sanoi eukko ja kyyneleet alkoivat vieriä alas hänen murheesta lakastuneita kasvojansa myöten.
Anni istui tuolilla kalpeana kuin palttina ja hänen äitinsä havaitsi nyt vasta, missä tilassa hän oli. "Jumalan tähden, mikä sinulle tuli, Anni?" sanoi äitinsä ja tarttui tyttärensä käteen.
"Minulle tekee pahaa, minä pyörryn äiti; tuokaa minulle kylmää vettä!" kuiskasi Anni tuskin kuultavasti.
Nyt vasta havaitsi Iikka, kuinka syvän haavan hän oli arvaamatta iskenyt vaimonsa sydämeen. Hän heitti anoppimuorinsa pitelemään vaimoansa kiinni ja juoksi itse vettä noutamaan; pian tuli hän takaisin, ja vedellä virkistellen saivat he töin tuskin estetyksi Annin pyörtymästä, mutta useammaksi vuorokaudeksi kaatui Anni tautivuoteelle; niin kipeästi otti sisaren sydämeen langenneen veljen surullinen kohtalo. Mitähän, jos murrettu äidin sydän olisi saanut sen uutisen tietoonsa? Mitähän, jos hiljan herännyt ja sentähden paljon kärsinyt omatunto olisi tuon lisänuolen saanut, omatunto, joka niin paljon jo oli kärsinyt huonosta lastensa kasvatuksesta, — lisänuolen, jossa täydessä määrässä olisi näkynyt hedelmät, joita maailmanrannan oppikoulu oli voinut hänen pojallensa antaa, johon kouluun he olivat lapsensa uskoneet? Oi, vastatkaa, vastatkaa! Olisikohan murheesta murrettu sydän sitä voinut kestää? Ei, ei se olisi jaksanut, se olisi epäilemättä katkaissut kulutetut, heikontuneet elimet ja niin olisi nuoli saattanut kärsivän ja katuvan sydämen ennen aikaansa hautaan. Mutta tuota uutista, tuota lisänuolta ei hän saanut tietää, sillä Iikka ja Anni hyvin käsittivät, minkä vaikutuksen se olisi tehnyt kärsimyksistä heikontuneessa sielussa.