Heti arvattiin, että ukko kaipaa poikaansa Kasperia, jonkatähden häntä lähdettiin paikalla noutamaan. Silläaikaa katseli sairas levottomasti ympärilleen, ja jos ovi milloin kävi, katsoi hän aina sinne päin, josta huomattiin, että sairaalla oli vielä kuulo ja ymmärrys. Taas aukeni ovi ja Kasperi tuli. Sairas katsoi heti oveen päin, ja kun hän havaitsi Kasperin, kohotti hän kättänsä sinne päin ja sammalti: "Kaspe-ri, — maa-ilmam-ran-ta, — anteek-si. Juma-la-ni." Kasperi ymmärsi heti isänsä tarkoituksen. Hän meni kiireesti isänsä vuoteen luo, otti isäänsä kädestä kiinni, laskeusi polvilleen isänsä vuoteen viereen ja itkusta tukehtuneella äänellä sanoi: "anteeksi isä — anteeksi taivaan nimessä — anteeksi."
Sairas sai vaivalla kätensä polvillansa olevan poikansa kaulaan ja katkonaisilla sanoilla sammalti: "an-teek-si, Kaspe-ri kaik-ki; an-na si-nä-kin an-an-teek-si! — Ju-Ju-ma-la." — — — Samassa valahti sairaan käsi irti poikansa kaulasta, ja kun hänen kätensä autettiin vuoteesen, oli elämä hänet jättänyt.
Kauan oli Kasperi vielä polvillansa vuoteen vieressä, sittenkin vielä, kun elämä oli hänen isänsä jättänyt. Hän itki siinä niinkuin pieni lapsi, sillä suru ja ilo sekaisin aaltoeli hänen sydämessään. Kuollut — elottomaksi tullut oli hänen isänsä; hän oli antanut anteeksi — oli pyytänyt anteeksi, ja se tieto — se tunto saattoi hänen sieluunsa sanomattoman ilon ja rauhan, ja tuon surun ja lohdutuksen hetkenä ei hän voinut kyyneleitänsä pidättää.
* * * * *
Mitäpä minulla olisikaan enään tähän kertomukseen lisättävänä. Mainitsen vaan, että kenties ensi kerran talon perustamisen jälkeen kaunis ja ihana näköala Niemimäkelästä oli ensi kerran sopusoinnussa talon asukasten sisällisen tilan kanssa, sillä he näkivät ihanoita näköaloja suomalaisen kansallis-sivistyksen alalla. He näkivät siellä ja täällä kiivaasti taistelevia joukkoja vastakkain ja toinen noista taistelevista joukoista taisteli suomalaisen kansallisuuden taisteloa.
Suomalaisen kansallisuuden puolesta taistelevien sotalipussa oli tunnussanoina: "Valoa kansalle, oikeuksia kansalle, tasa-arvoa kansalle". Ei heidän tarvinnut koskaan muuttaa niitä tunnussanoja; sillä ne olivat perustetut vankalle kansallis-perustukselle. Tätä lippuansa seurasivat, sen suojassa taistelivat he. — Jos heidän vastustajansa pitivät mitä keinoa, jos he muuttivat sotalippunsa minkänäköiseksi tahansa, niin käänsivät ja pitivät kansallistaistelijat vaan aina samaa lippuansa heille nähtävinä.
Sen näkivät ja havaitsivat Niemimäkeläiset ja silloin tunsivat he sydämessään toivon ilon, ja silloin suli heidän sisällinen tunteensa yhteen kauniin ulkonaisen näköalan kanssa. Silloin, silloin tunsivat he, että:
"Täss' olla meidän mieluist' op ja kaikki suotuisaa; vaikk' onni mikä tulkohon, meill' isänmaa on verraton. Mit oisi maassa armaampaa, mit oisi kalliimpaa?
Ja tässä, täss' on tämä maa, sen näkee silmämme; me kättä voimme ojentaa ja vettä, rantaa osoittaa, ja sanoa: kas tuoss' on se, maa armas isäimme!"
Eikö tässä ole ajallista autuutta kuolevaiselle, vai kuinka? Ja tätä autuutta saapi jokainen kansalainen nauttia, joka vaan tämän isänmaan rakkauden on käsittänyt tosi-kansalliselta kannalta; häneltä ei puutu uskoa ja toivoa isänmaansa tulevaisuudesta ja sen kansallistaistelon voitosta, sentähden tekee hän ilolla työtä sen toteutumiseksi — ilolla eikä sapella sekoitetulla mielen katkeruudella.