”Aivan niin”, sanoi Simmias.
VIII. ”No, hyvä!”, sanoi hän; ”tahdonpa koettaa teidän edessänne itseäni puolustaa paremmalla menestyksellä kuin tuomarieni edessä. Jos en siis, te Simmias ja Kebes, luulisi tulevani ensiksikin toisten viisaitten ja hyvien jumalien luoksi, sitten lisäksi vielä kuolleiden ihmisten luoksi, jotka ovat paremmat, kuin ihmiset täällä, niin minä kyllä olisin väärässä, jos en olisi vastahakoinen kuolemalle. Mutta nyt hyvin tietäkää, että toivon tulevani hyvien ihmisten luoksi; kuitenkaan en tahdo tuota niin kiven kovaan väittää, mutta se tyyni tietäkää, että, jos jotakin tänkaltaista, minä ainakin sitä ankarasti väitän, että joudun jumalien luoksi, jotka ovat hyviä hallitsijoita. Tästäpä syystä siis en ole ensinkään vastahakoinen lähtemään, vaan elän siinä hyvässä toivossa, että kuolleillakin on joku olo olemassa, ja, kuten vanhastaan sanotaan, olo parempi hyvillä kuin pahoilla.”
”Mitä nyt, Sokrates?”, sanoi Simmias: ”aiotko meistä erota ja itseksesi pitää tämän mielipiteen, vai etkö siitä meitäkin osallisiksi tee? Sillä ainakin minun mielestäni tämä näyttää olevan yhteinen hyvä meille kaikille. Ja jos tästä voit meitäkin vakuuttaa, niin se samalla myös on oleva sinun puolustuksena.”
”Tahdon siis koettaa”, sanoi hän. ”Mutta ensiksi kuulkaamme Kritonia tuossa, mitä lieneekään, jota hän jo kauan aikaa näkyy tahtoneen sanoa.”
”Mitä muuta, Sokrates”, sanoi Kritoni, ”kuin että se mies, jonka tulee antaa sinulle myrkky-juoma, jo kauan aikaa sitten minulle sanoi, että sinua pitäisi huomauttaman siitä, että puhuisit niin vähän kuin suinkin. Sillä hän arvelee, että ne, jotka puhuvat, pian lämpenevät, mutta että lämpeneminen ei tuota myrkylle hyötyä, koska tämmöisissä tapauksissa niiden, jotka näin tekevät, välistä täytyy juoda myrkkyä kaksi kolme kertaa.”[11]
Niin Sokrates sanoi: ”käske miehen vaan olla hyvillänsä; ainoastaan valmistakoon hän tuota valmistettavaansa sen verran, että hän voi minulle kahdesti antaa, ja, jos tarvittaisiin, kolmastikin.”
”Tuonpa melkein jo tiesinkin”, vastasi Kritoni, ”mutta hän on jo kauan minua vaivannut.”
”Anna hänen olla”, sanoi Sokrates. ”Mutta teille tuomareilleni tahdon jo tilin tehdä siitä, mitenkä mielestäni mies, joka todenperästä on elämänsä viettänyt filosofian harrastamisella, hyvällä syyllä voi vakavana olla, kun kuolema lähestyy, sekä varmasti toivoa, että hän, täältä erottuaan, siellä on saavuttava suurimmat edut. Mitenkä nyt näin on näiden laita, koetan teille osoittaa, te Simmias ja Kebes.
IX. Näyttääpä melkein kuin olisivat kaikki muut ihmiset tietämättömissä siitä, että ne, jotka oikealla tavalla ryhtyvät filosofian viljelemiseen, eivät tavoittele muuta kuin kuolemista ja kuolleina olemista[12]. Jos nyt näin on asian laita, niin olisipa todellakin eriskummallista, jos ken koko elinaikansa tuota ainoata tavoittelisi, mutta, kun se sitten juuri on saavutettavana, muuttuisi vastahakoiseksi sille, jota hän niin kau’an on halunnut ja tavoitellut.”
Simmias silloin hymyili ja sanoi: ”Oletpa, Sokrates, totta Zey! saanut minun nauramaan, vaikka tällä erää en ole nauruun ensinkään taipuvainen. Sillä arvelenpa, että, jos tuo suuri yleisö olisi saanut tämän kuulla, tämä sen mielestä olisi ollut aivan oikein sanottu filosofeista; ja mitä meidän kansalaisiimme[13] tulee, niin olisivat he varmaan taipuvaiset myöntämään että ne, jotka ovat filosofiaan puuttuneet, todenperästä haluavat kuolla, sekä ett’eivät he ensinkään ole tietämättömissä siitä, että ne ainakin ansaitsevat kuolla.”