”Tämä, totta kyllä,” jatkoi Sokrates, ”voisi kuulua järjettömältä; mutta kyllä kai siinä jotain perääkin on. Se oppi, joka eräissä salaisuuksissa[10] meille näistä annetaan, mitenkä me ihmiset täällä olemme ikään kuin vankeudessa ja mitenkä ei ole oikein itseään tästä vankeudesta irroittaa eli pelastaa, näyttää minusta vaikealta eikä suinkaan helposti käsitettävältä. Kuitenkin, Kebes, näyttää minusta oikein sanotulta se, että jumalat meistä huolta pitävät ja että me ihmiset olemme jumalien omaisuutta. Vai eikö sinusta niin ole?”
”Onpa niin minusta,” vastasi Kebes.
”Jos siis,” sanoi hän, ”joku sinun orjistasi itsensä surmaisi, ilman sinun antamattasi mitään viittausta siitä, että tahdoit hänen kuolemaan, etköhän siinä tapauksessa sinäkin häneen suuttuisi, ja häntä rankaisisi, jos sinulla minkäänlaista rangaistusta silloin enään olisi?”
”Varmaankin”, vastasi Kebes.
”Tällä tavoin siis ehk’ei olekaan niin järjetön se väite, ett’ei pidä itseään surmaaman ennen, kuin jumala päällemme panee jonkun pakon, niinkuin nyt tämänkin nykyisen minulle.”
VII. ”Tämä”, sanoi Kebes, ”kyllä kuuluu todenmukaiselta. Mutta mitä tulee siihen, jota vast’ikään sanoit, että filosofit mielellään tahtovat kuolla, niin näyttää se mielettömältä, jos vaan mitä äsken sanoimme on oikein sanottu, että, näet, jumala on se, joka meistä huolen pitää, ja että me olemme hänen omaisuuttansa; sillä että järkevimmät miehet vastohakoisuutetta jättäisivät sen suojeluksen, jonka heille antavat suojelijoista kaikkein parahimmat, itse jumalat, siinä ei ole mitään järkeä. Eiväthän ne ainakaan voi luulla osaavansa paremmin itsestään huolta pitää, jos he vapaiksi pääsevät, mieletön mies piankin voisi arvella, että hänen pitäisi lähteä haltijataan pakoon, eikä osaisi ajatella sitä, ett’ei pidä hyvästä luopuman, vaan miten mahdollisimmasti siinä pysymän, koska hyvästä luopuminen olisi järjetöntä; mutta jolla mieltä on, hän aina haluaisi olla sen luona, joka on häntä parempi. Ja näin, Sokrates, näkyy siis äsken lausuttujen vastakohta olevan todenmukainen; sillä juuri ymmärtävien sopii vastahakoisuudella kuolla, mutta ymmärtämättömien ilolla.”
Kun Sokrates tämän kuuli, näkyi hän olevan hyvillänsä Kebeen innosta ja, katsoen meihin muihin, hän lausui:
”Aina se Kebes vastaväitteitä keksii, eikä ota koskaan heti uskoaksensa, mitä hänelle sanotaan.”
Simmias lausui: ”Tällä kertaa, Sokrates, näyttää minustakin Kebes puhuneen oikein; sillä minkätähden tahtoisivatkaan todellisesti viisaat paeta hallitsijoita, jotka ovat heitä paremmat, sekä näistä mielellään erota? Ja minusta näkyy Kebes puheellaan juuri sinua tarkoittaneenkin, kun niin helposti saatat jättää sekä meidät että nuo, kuten itse tunnustat, hyvät hallitsijasi, jumalat.”
”Oikein puhutte”, sanoi Sokrates. ”Sillä arvelenpa tarkoituksenne olevan, että minun on näissä asioissa itseäni puolustaminen ikäänkuin oikeuden edessä.”