”Filosofi kyllä, minun luullakseni”, vastasi Simmias.

”Siis on hän oleva tähän taipuvainen, eikä ainoastaan hän, vaan jokainen, joka kelvollisesti ottaa osaa tähän asiaan. Mutta arvattavasti hän ei ole itseänsä surmaava; sillä tätähän ei sanota oikeaksi.”

Samassa kuin Sokrates näin lausui, laski hän jalkansa alas sängystä maahan ja istui tällä tavoin koko seuraavan kanssapuheen kestäessä.

Nyt kysyi häneltä Kebes: ”Mitä tarkoitat, Sokrates, tuolla lauseellasi, ett’ei ole oikein itseään surmata, mutta että kuitenkin filosofin tulee olla taipuvainen seuraamaan kuolevaa?”

”Mitenkä, Kebes? Ettekö te, sinä ja Simmias, ole tästä kuulleet keskusteltavan, kun olette Filolaon kanssa olleet?”[8]

”Emme ainakaan mitään tarkkaa, Sokrates.”

”No niin, kuulonhan mukaan minäkin näistä tulen puhumaan; ja mitä olen sattunut näistä kuulemaan, sen mielelläni teille puhun. Niinhän lieneekin sopivinta, että, kun ollaan aikeissa lähteä tuonne pois, mietitään ja keskustellaan sinne-lähdöstä, minkälaisen luulemme lähdön olevan; mitäpä muuta meillä olisikaan tekemistä koko ajan päivän laskuun saakka?”

VI. ”Mutta millähän syyllä itsensä surmaaminen väitetään vääräksi, Sokrates? Sillä, niinkuin äsken kuulustelitkin, olen jo ennen sekä Filolaolta, kun hän meidän luonamme oleskeli, että muutamilta muiltakin kuullut, ett’ei sovi sitä tehdä; mutta mitään tarkkaa näistä en ole keneltäkään koskaan kuullut.”

”Ole vaan hyvillä mielin,” sanoi Sokrates; ”saanet sen piankin kuulla. Mutta sinusta arvattavasti kuuluu kummalta, että tämä väite yksin kaikista muista on ehdoton ja että se ei, niinkuin kaikki muu, riipu yksityisestä ihmisestä, niin että muutamasti ja muutamille olisi parempi kuolla kuin elää. Vaan mitä nyt niihin tulee, joille olisi parempi kuolla, niin arvattavasti sinusta kummalta kuuluisi, jos näillä ihmisillä ei olisi oikeutta tehdä itselleen hyvää, vaan heidän täytyisi vartoa toista hyväntekijää.”

Kebes nyt vähin hymyili ja sanoi omituisella murteellaan: ”Zey tiekköön!”[9]