Ekhekrates. Oliko saapuvilla vielä joku muukin?
Faidoni. Luulenpa jo maininneeni melkeen kaikki.
Ekhekrates. Entä sitten? Mistä sanoitkaan keskustelleenne?
III. Faidoni. Minä koetan sinulle kaikki kertoa alusta alkaen. Meillä, näet, oli tapana jo edellisinäkin päivinä, käydä Sokrateen luona ja me aina kokoonnuimme aamuisin oikeushuoneesen, jossa tuomiokin oli julistettu; sillä se oli vankihuoneen lähellä. Keskenämme haastellen me siis joka kerta varroimme, kunnes vankihuone avattiin – se, näet, ei varhain avattu –; mutta, niin pian kuin se avattiin, menimme me sisään Sokrateen luo ja vietimme suuremman osan päivää hänen seurassansa. Ja tälläpä kertaa olimme vieläkin varhaammin kokoontuneet. Sillä tullessamme edellisen päivän illalla vankihuoneesta, olimme saaneet tietää, että laiva oli Delosta palannut. Me siis toisiamme kehoitimme miten aikuisimmin saapumaan tavalliseen paikkaan. – Niinpä saavuimmekin; mutta ovenvartija, joka meille aina ovet aukaisi, tuli ulos ja käski meidän odottaa eikä ennen sisään astua, ennenkuin hän itse käskisi. ”Sillä”, sanoi hän, ”nuo yksitoista[4] irroittavat nyt Sokratesta hänen kahleistaan ja ilmoittavat hänelle, että hänen tulee tänä päivänä elämänsä päättää. Vähän ajan päästä tuli vartija takaisin ja käski meidän astua sisään. Vankihuoneesen nyt astuessamme huomasimme Sokrateen vast’ikään kahleista irroitetuksi ja Xanthippan – sinä hänen tunnet – istuvan hänen vieressään, heidän pieni poikansa sylissä. Kun Xanthippa meidät näki, nosti hän valitushuudon ja puhui niitä, mitä naiset ainakin: ”Viimeisen kerran siis saavat nyt ystävät sinua, Sokrates, puhutella ja sinä heitä!” Kritoniin katsoen Sokrates silloin sanoi: ”Kritoni, saatettakoon vaimoni kotiin!”[5] Muutamat Kritonin seurueesta saattoivat silloin kotiin hänen vaimonsa, joka yhä huusi ja rintaansa löi. Mutta Sokrates kohoten sänkyyn istumaan veti jalkansa ylös ja kynsi sitä; ja yhä jalkaa kynsien hän lausui: ”kuinka kummasti toki, minun ystäväni, näkyy olevan tuon laita, jota ihmiset sanovat nautinnoksi; kuinka ihmeellisessä suhteessa se onkin sen kanssa, joka näyttää sen vastakohtana olevan, nimittäin tuskan kanssa, siinä ett’eivät nämä molemmat tahdo yhtä aikaa olla ihmisessä, vaan jos joku toista etsii ja saavuttaa, niin hän melkein välttämättömästi toisenkin saa, ikäänkuin lähtisivät nämä molemmat yhdessä ulos yhdestä päästä. Niinpä arvelenkin, että jos olisi Aisopo tämän huomannut, hän siitä olisi sadun sepittänyt, mitenkä Jumala, kun tahtoi näiden molempain keskinäisen sodan lakkauttaa, vaan sitä ei voinut, sitoi heidän päänsä yhteen, ja että tästä syystä jokainen, jonka osaksi toinen tulee, sitten osaksensa saapi toisenkin. – Näin näkyy minulle itsellenikin käyneen; kun vast’ikään tunsin jalassani kivun noista kahleista, tuntuu nyt nautinto seuraavan.”
IV. Nyt keskeytti häntä Kebes ja sanoi: ”sepä nyt, Zey avita, oli hyvä, ettäs, Sokrates, minua muistutit. Sillä noiden runoelmain johdosta, joita olet sepittänyt, kun olet muutamia Aisopon satuja runomittaan sovittanut sekä Apollonille ylistysvirren[6] runoellut, ovat muutamat jo ennen, mutta vast’ikään juuri Eueno, minulta kysyneet, mitä mieleesi joutui, koska tänne tultuasi olet niitä sepittänyt, vaikka et koskaan ennen ole runoutta harjoittanut. Jos siis pidät mitään lukua siitä, että minulla olisi Euenolle jotain vastaamista, kun hän jälleen minulta kysyy – ja siitä olen varma, että hän kysyy, – niin sano, mitä minun pitää vastaaman.”
”Sano hänelle siis, Kebes, niinkuin totta onkin” – vastasi Sokrates – ”ett’en ole niitä tehnyt kilpaillakseni hänen taikka hänen runoelmainsa kanssa, sillä tiesinpä kyllä, ett’ei tämä olisi helppoa ollut; vaan saadakseni selkoa, mitä muutamat unelmat merkitsivät, sekä täyttääkseni velvollisuuteni, jos ehkä tämä sattuisi olemaan se Runotarten taide, jota minun käskettiin harjoittaa[7]. Tämän laita oli tämmöinen: Monta kertaa edellisessä elämässäni näkyi minulle sama unelma, milloin missäkin muodossa, aina samaa puhuen: Sokrates, harjoita ja harrasta Runottarien taidetta! Minä puolestani luulin ennen, että se, jota harrastin, juuri olikin se, johon unelma minua kehoitti ja yllytti, ja että, samaten kuin on tapana juoksijoita yllyttää, unelmakin minua kehoitti harjoittamaan sitä, jota harjoitinkin, nimittäin Runotarten taidetta, koska, näet, filosofia on ylevin Runotarten taide, ja tätähän minä harjoittelinkin. Mutta nyt kun tuomio oli julistettu ja jumalan juhla viivytti kuolemaani, niin arvelin, että, jos ehkä tämä tavallinen runoustaide oli se, jonka harjoittamiseen tuo unelma niin usein minua kehoitti, minun ei tullut tottelematonna olla, vaan yritykseen ryhtyä. Sillä ennenkuin olin unelmaa noudattanut ja runoilemisella velvollisuuteni täyttänyt, arvelin turvallisemmaksi olla lähtemättäni tästä elämästä. Näin minä siis ensiksi tein runoelman sille jumalalle, jonka uhri-juhlaa parhaillaan vietettiin. Mutta kun olin jumalalle tämän toimittanut ja kun arvelin, että runoilijan, jos hän tahtoi runoilija olla, tulee sepittää runotaruja eikä suorasanaisia kertomuksia, vaan itse en ollut mikään runotarujen keksijä, niin tästä syystä otin runomittaan sovittaakseni muutamia Aisopon eläinsatuja, jotka minulla olivat käsillä ja joita muistin, mitkä vaan ensiksi sattuivat.
V. Kerro siis, Kebes, tämä Euenolle, tervehdi häntä ja sano, että, jos hän on viisas, hän minua piammiten seuratkoon. Sillä tänä päivänä, kuten näyttää, olen minä lähtevä; Athenalaiset niin käskevät.”
Simmias silloin virkkoi: ”Minkä kehoituksen annatkaan Euenolle, Sokrates! Useinkin olen, näet, sen miehen tavannut, mutta sen mitä minä olen havainnut, ei ole hän ensinkään taipuvainen kehotustasi noudattamaan.”
”Mitenkäs niin?” sanoi Sokrates, ”eikö Eueno ole filosofi?”